Seuraavina päivinä oli hän kokonaan tunteittensa vallassa, vaan ei tahtonut kenellekään mitään ilmoittaa. Hän tiesi, että hänen yksin täytyi asiassa päättää, eikä hän tahtonut kenellekään mitään puhua, ennenkuin oli vakaantunut päätöksessään.
Karin täti ja Bella näkivät kyllä, että joku asia Hannaa vaivasi, mutta he kunnioittivat hänen äänettömyyttään eivätkä koettaneet millään tavalla tunkeutua hänen salaisuuteensa.
Eräänä päivänä, kun Hanna tapansa mukaan matkallaan koulusta pistäytyi Karin tädin luona, otti tämä häntä leikillisesti niskasta ja työnsi häntä kirjoituspöydän ääreen. — Näetkö näitä papereita? — kysäsi hän iloisesti. — Ne ovat ne siivet, joiden tulee kantaa meidät ulos maailmaan. Ensi lauantaina, tutkinnon jälkeisenä päivänä arvelen, että lähdemme matkaan. Joudut kai matkaan siksi?
— Karin täti! — Hanna veti hänet alas sohvaan. — Saanko puhutella sinua?
Hänen katseensa oli niin surullinen ja äänensä niin vieno, että rouva
Meilert äkkiä tuli vakavaksi.
— Mitä se on? — kysyi hän levottomasti.
— Täti … minä olen luopunut matkasta. Sinun täytyy suoda anteeksi ja … mennä yksin.
Karin tädin kasvot synkistyivät. — En ole luullut sinua oikulliseksi, — sanoi hän.
— Sitä en olekaan, täti hyvä. — Hanna oli kalpea, synkkä vakavuus oli hänen silmissään vaikka huulet koettivat hymyillä.
— Mitä se on Hanna, minä en ymmärrä sinua. Etkö tahdo matkustaakaan minun kanssani?