— Enkö tahdo? Oi, Karin täti, tiedäthän, etten ole koskaan voinut uneksia mitään ihanampaa. Mutta nyt en voi tulla. Olen joutunut suhteesen, joka sitoo minut tähän paikkaan … en ole enää niin vapaa kuin ennen… Isäni on tullut…
Rouva Meilert nousi kiivaasti ja hänen silmänsä iskivät vihan tulta. Hän tarttui kovasti Hannan käsivarteen. — Onko totta? Kuinka tohtii hän? Onko hän tullut ryöstämään sinutkin minulta? Mutta sitä hän ei saa tehdä! Sinulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia häntä kohtaan, ei yhtään! Sinä et saa … et saa jättää minua nyt, Hanna!
— Anna kun kerron sinulle kaikki täti hyvä, — pyysi Hanna, joka muuttui yhä tyyneemmäksi, mitä enemmän Karin täti tuskastui.
— Isä tuli luokseni tässä toissa päivänä riutuneena, yksinäisenä ja vieraana omassa maassaan. Hän tarjosi minulle kodin luonaan … sanoi tahtovansa hyväksi tehdä, minkä rikkoi. Ja hän näytti niin surkealta, niin kurjalta! Mutta minä käskin hänet pois ja sanoin, ettei meidän välillä enää ollut mitään sidettä. Näin hänen sitten taas menevän tiehensä, ry'ittyänsä niin kovasti, että oli melkein kuolla siihen, näin hänen hoipertelevan katua pitkin johonkin yksinäiseen paikkaan, jossa ei kukaan häntä hoitaisi ja jossa hän ehkä kuolisi aivan yksin, — ja sydämmeni suli vähitellen. Et voi aavistaa, kuinka olen kärsinyt näinä päivinä, kun itsekkäisyys ja velvollisuuden tunne ovat keskenänsä taistelleet.
— Elä puhu velvollisuudesta! — keskeytti häntä rouva Meilert säälimättömästi. — Kyllä hän on aikoja sitten vapauttanut sinut tyttären velvollisuuksista. Vai, kyllä minä käsitän hänen aikeitaan! Ei se ole hyväksi tekemisen halu, joka on hänet tänne tuonut, hänessä on vaan se itsekäs toivo, että häntä täällä palveltaisiin ja hoidettaisiin. Ei mikään mies voi ajan pitkään tulla toimeen ilman naisen hellyyttä, kaikkein vähimmin semmoinen mies, joka on viettänyt elämänsä paheissa ja himoissa. Minä sanon sinulle, ettei sinulla ole vähääkään velvollisuutta semmoista isää kohtaan.
— En tarkoittanutkaan sitä, Karin täti. Ei ne ole tyttären tunteet jotka saattavat minua hänen luo, vaan se että hän on semmoinen kurja, onneton olento. Tiedätkö, se on jotakin vastustamatonta tuo halu koko hellyydellään antautua tuommoisen kärsivän olennon hoitoon, koettaa saattaa häntä unhottamaan yksinäisyytensä ja tuskansa, saada kiitollinen katse väsyneistä silmistä. Minä en ole varma siitä, mutta minusta tuntuu, eitä kärsimyksen ja sääliväisyyden muodostamat siteet ovat vielä lujempia ja pyhempiä kuin sukulaisuuden ja myötätuntoisuuden. Ehkä olen väärässä, mutta siltä se tuntuu.
— Haaveilija! — lausui rouva Meilert hymyillen, mutta muuttui pian taas vakavaksi. Sinä voisit toimittaa hänelle hyvän hoidon ryhtymästä siihen itse. Kyllä minä pidän huolta siitä, että hän saa kaikki mitä hän tarvitsee.
— Kiitos, Karin täti, mutta ei siinä kylliksi. Luuletko, että hän olisi tehnyt pitkän vaivaloisen matkan kotimahansa, yksin ja kuoleman kourissa, jos hän ei olisi ikävöinyt muuta kuin pehmeää vuodetta ja kunnollista hoitoa? Sitähän olisi voinut saada vaikka missä. Mutta hänen sydämmensä pakotti häntä niiden kahden olennon luo, joissa kentiesi vielä löytyisi hiukan hellyyttä häntä kohtaan. Kun minä maantieltä nostan pienen madonkin, joka on kärryjen pyörän alle joutumaisillaan, niin kuinka saattaisin käskeä pois luotani ensimmäistä ihmisolentoa, joka on minun puoleeni kääntynyt?
Rouva Meilert istui kauan aikaa ääneti. Hän iloitsi Hannan jalomielisyydestä, vaikka pelkäsi, että tämä tulisi turhaan tuhlatuksi. Hän ei voinut uskoa mitään hyvää Hannan isästä; hän ei olisi tahtonut mistään hinnasta nähdä Hannan pitemmän ajan kärsivän sen miehen oikuista ja itsevaltaisuudesta, joilla tämä ennen oli vaimoansa vainonnut. Mutta kuoleman läheisyys loi sovittavan varjonsa kaikkeen. Rouva Meilert ymmärsi Hannan nykyisen innostuksen eikä hennonut riistää häneltä sitä. Mutta hän päätti huolimatta vastenmielisyydestään käydä Hannan isän luona ja ottaa selkoa niistä suhteista, joihin hänen lemmikkinsä oli joutua.
Omaa ikäväänsä hän ei tällä hetkellä ajatellut, mutta Hanna teki sen.