Bertha taputti häntä selkään ja sanoi äidillisesti: — No, no, no!
Tässä on sinulle nenäliinani, siksi aikaa kun väännän omasi kuivaksi.
Elä hukuta meitä kyyneleihin, rakas Bella, jo alkavat jalat kastua!
Bellan täytyi hymyillä ja koettikin hillitä itseään niin hyvin kuin vaan saattoi. Nyt kääntyi puhe ulkomaan matkaan. — Tuhat ja yksi yötä! mikä onnen lapsi sinä miekkoinen olet, — huudahti Bertha ja oli vääntelevinään kateuden tuskista. — Toivon, että joskus ajattelet meitä poloisia täällä kotona ja muistat tuoda sopivia lahjoja, esimerkiksi…
— Niin mitähän tahtoisit? — keskeytti Bella naurahtaen kesken itkuansa. — Elävän kilpikonnan, villihärän vai kameelinhännän?
— Ohoh! Elä kiusaa minua niin suuria tahtomaan. Minä tyytyisin hiuskarvaan paavin parrasta tai … lieraan Garibaldin haudasta.
— Minä olen kauan toivonut itselleni mosaikkimedaljongin, — sanoi
Alma.
— Tulevan sulhasesi valokuvaa varten tietysti?
— Vaikkapa niinkin!
— Ja minä tahtoisin oliivin siemenen, — sanoi Lilli, — olen kuullut paljon puhuttavan niistä kauniista oliivipuista. Sopiihan nyt semmoinen matkalaukkuusi.
— Siinä tapauksessa sen pitää olla kirkontornin kokoinen, — nauroi
Verna Sommar, joka oli yhtynyt heihin.
— Minulle voit tuoda tynnyrin tuoreita viinirypäleitä, niin kutsun minä koko luokan syömään sinun maljaasi.