— Kiitos sinulle, Bibbi, että ajattelet vaatimattomia ystäviäsi. — Ja Bertha nipisti häntä varpaasen niin, että hän huusi. — Minä sitten sen sijaan lainaan sinulle muistikirjani sen kuivatun lieran kanssa.
Anna Berg meni istumaan Hannan viereen. — Etkö ole hyvin pahoillasi kuitenkin, kun et pääse lähtemään? — kysäsi hän enemmän ystävällisesti kuin hienotunteisesti.
— Elä tee omantunnon kysymyksiä! — vastasi Hanna välttäen. — Kai minun vuoroni tulee toinen kerta.
Hän koetti olla niin iloinen kuin vaan saattoi, ettei kukaan huomaisi sitä sanomatonta kaipausta, jonka hän tunsi kun matkasta oli puhe. Onneksi kääntyi keskustelu muihin esineihin.
— Minä varmaankin tulen jonkun ajan eteenpäin kiipeämään koulun portaita ylös kello 8 vanhan tavan mukaan, — sanoi Bertha. Minun on aina niin vaikea luopua vanhoista hyvistä tavoista. Mimmoisia nekin anturat lienevät, jotka ensivuonna tulevat meidän jälkiämme kulkemaan viidennellä luokalla.
— Minä tunnen muutamia, ei ne ole niinkään hulluja, — keskeytti
Bibbi.
— Bella saapi antaa meidän aatteemme perinnöksi uudelle luokallensa, — sanoi Hanna ystävällisesti kehoittaen Bellalle. — Jos maanlaji vaan on hyvää, voi monta siementä itää lyhyessä ajassa.
— Kylvä nyt sitten ensin anti-krinoliinin ja anti-kureuuman siemeniä, — pyysi Bertha. Minä en tarvinnut kuin yhden päivän, ennenkuin ne minussa itivät. Mutta sano jotakin muutakin, Hanna!
— Löytyyhän niitä tärkeämpiäkin periaatteita kuin ne, jotka koskevat vaatetusta, — arveli Verna Sommar, — ja niitä toivon Bellan ensiksi kylvävän.
Hanna nyykäytti päätään. — Totuutta ennen kaikkea. Totuutta Jumalaa kohtaan, ihmisiä ja itseämme kohtaan. Ja sitten lujuutta, semmoista, joka järkähtämättä pysyy siinä, mitä me oikeana pidämme, antamatta kenenkään mielipiteitten meitä häiritä.