— Joutavia! Kuinka sinä olet itsenäisyyttä vailla Hänellä nyt ei varmaan ole mitään sitä vastaan, että sinä sen luet. Se on niin viehättävä, että minä kahtena iltana perätysten valvoin ja luin sitä kello kolmeen.
— Hyvästi, Jenny, nyt täytyy minun lähteä.
— Hyvästi, rakas pikku Bella. Elä nyt vaan muutu tuommoiseksi ikäväksi pyhimykseksi, joka pitää itsensä kaikkia muita parempana.
Rata oli nyt käynyt melkein tyhjäksi. Lounastuuli oli päässyt itsevaltaiseksi, ajoi pitkin jäätä katkonaisia havun oksia, paperilippuja ja papyrossin päitä. Ympärillä olevat kuuset kuiskailivat keskenänsä. Ne olivat kuulleet ja nähneet niin paljon virkaansa toimittaessa. Uusia ajan virtoja, jotka liikkuivat nuorten joukossa, siellä täällä sirottaen siemeniä hyvään maalajiin, ja sitkeitä vanhoja juurivesoja, joita oli mahdotonta kitkeä pois, sillä niiden juuret ylettyivät syvälle maan poveen.
— Pikku siskojen piti keittää nekkoja pihalla ja Pentti on tehnyt mainion kelkkamäen, etkö sinäkin Hanna tulisi meille jälkeen puolenpäivän?
Levottomuus punotti Bellan poskia ja hän jatkoi: — äitikin käski sanoa terveisiä ja pyytää, että sinä tulisit. — Ja kun Hanna näki, kuinka Bella toivoi hänen tulevan, vastasi hän hetken epäiltyänsä myöntävästi. Bella juoksi kotiin edeltäpäin ilmoittamaan sitä iloista uutista siskoilleen, jotka juuri olivat mäkeä korjailemassa ja puita keräilemässä nekkuvalkeaa varten. Tämä oli sytytettävä neliskulmaisen lumimajan keskelle, johon olivat kokoelleet rahia ja kaikenmoisia leluja. Kun Hanna hetken kuluttua saapui, alkoi mäenlasku. Mäki oli jyrkkä ja tasainen ja vei hyvää vauhtia koko pihan läpi ulos kadulle. Lulle heittäysi taitavasti vatsalle "Polle'ensa", levitti säärensä ja laski alas, niin että paukkui ulkohuoneiden nurkissa. Pentti oli niin reipas, että hän seisoi kuin sirkuksessa ajaja "Ajax'insa" selässä ja tuskin räpytti silmiään hurjimmassakaan vauhdissa. Mutta kerran kävi hänellekin hullusti: Hän joutui luminietokseen, sillaikaa kun Ajax omin päin jatkoi kulkuaan, ja löi niskansa keittiön portaihin.
Tytöt ohjasivat vuorotellen, sillä Hannalla ei ollut omaa kelkkaa. Hänen pitkät säärensä olivat yhä tiellä, istuipa miten tahansa, ja Bella oli ihan voimaton paljaasta naurusta, niin että hän alinomaa putosi kelkalta. Hän ihaili Hannaa, kun tämä ilman sanottavaa ponnistusta veti sekä hänen että Liisin ylämäessä ja kun hän nosti Bellan turkkineen päivineen vesisaumiolle istumaan. Lulle katseli silmät selällään tätä voimien osoitusta.
— Mistä olet tullut noin väkeväksi, Hanna Rappe? kysäsi hän.
— Siitä kun olen kyntänyt, syönyt hapanleipää ja kantanut puita, — vastasi Hanna iloisesti.
— Voi, oletko todellakin saanut kyntää? Sitä en minä ole vielä saanut, vaikka olen poika.