— Niin, näetkö, minä olin itse hevosena. Meillä ei ollut hevosta eikä renkiä ja kun tuli kiire niin rupesin itse auran eteen ja vedin sitä potaattimaassamme.
— Ohoh! — huudahtivat lapset.
— Entä kuka ajoi?
— Eihän sitä silloin tarvittu ajajaa kun hevonen itse oli niin viisas. Se tiesi ihan mitä sen piti tehdä, ja kun vako oli kynnetty otti se potaattia ja pisti ne multaan.
— Mutta miten se otti niitä? Suuhunko?
— Etujaloilla, — nauroi Hanna.
— Ei suinkaan hän voinut ottaa kuin yhden kerrallaan, — arveli Lulle.
— Kyllä, hänellä oli kori…
— Ehkä kuonossa, niinkuin Pontuksella Fågelvikissä, — ja molemmat lapset nauroivat sydämmellisesti Lullen sukkeluudelle. Heidän vilkkaassa mielikuvituksessa oli Hanna todellakin muuttunut hevoseksi ja tulvailemalla tuli nyt heidän kysymyksiään ja otaksumisiaan, joihin Hanna vastasi omituisella hauskalla tavallaan. Hän ihastutti heitä matkimalla lehmiä ja lampaita, kukkoa ja muita eläimiä, niin että mäenlasku heiltä unhottui ja he jäivät Hannan luo lumimajaan.
— Ja tiedättekö, kun meidän pässimme putosi jokeen äkkijyrkässä rannassa, hyppäsin minä perästä ja vedin sen maalle sarvista.