— Ohoh! Etkö peljännyt, että se puskisi sinua?
— Ei, Pelle pitää minua kunniassa, sen jälkeen kun minä annoin sille selkään, kun se oli purrut rikki uuden onkivapani. Se on vaan silloin kun hän näkee jonkun juoksevan, kun hänkin lähtee perästä ja uhkaa sarvillaan.
Kun ilta pimeni, sytytettiin tuli pienessä takassa ja siirappi pantiin tulelle. Lulle määrättiin lämmittäjäksi; Bella hämmensi siirappikeitosta; Pentti teki tötteröt ja Liisi hiipi Hannan viereen, joka huvitti seuraa hauskoilla jutuilla.
— Erään kerran lähetti äiti minua asialle toiselle puolelle jokea. Meidän veneemme oli poissa, ei ketään näkynyt koko rannassa ja äidillä oli kiire. Mitä piti minun tehdä? Minä keksin keinon. Siellä kotona seisoi vanha karsiusittunut allas rännin alla. Minä vieritin sen jokeen — ei kukaan nähnyt minua, — otin lapion kellarista airoksi ja lähdin matkalle. Eläköön! Allas vuoti kauheasti, mutta minä ajattelin: joka uskaltaa se voittaa! ja sousin kaikin voimin. Joki ei ollut leveä siinä paikassa ja minä pääsin hengissä toiseen rantaan. Jätin sitten sukat ja kengät rantaan ja juoksin avojaloin kylään. Asian toimitettua piti minun mennä kotiin samalla tavalla. Minä käänsin altaan ylös alas — se oli mukavin keino saada se tyhjäksi — ja rupesin taas siihen. Mutta nyt oli käydä hullusti. Keskellä jokea liukahti jalkani altaan taikinassa olevaa pohjaa vastaan ja minä putosin suinpäin veteen ja allas jäi makaamaan syrjälleen. Minä sain lapion käteeni ja uin sen nojassa maalle. Se oli kova työ, sillä hameet kiertyivät, ympärilleni ja estivät minun liikkeitäni. Mutta ei rikkaruoho niin pian häviä ja minä pääsin kuin pääsinkin rantaan. Ei kukaan ihminen ollut nähnyt menoani, paitse meidän naapurimme koira, joka seisoi haukkuen rannassa. Sukat ja kengät purjehtivat omin päin jokea myöten alas ja allas oli siksi viisas, että se itsestään laski rantaan pieneen mutkaan, joka oli vähän matkan päässä.
Lapset olivat kuunnelleet suurimmalla innolla ja Bella ei ollut pitkään aikaan muistanut hämmentää siirappia, saadaksensa kuulla tuon hauskan jutun loppua.
— Etkö sitten sairastanut tuon seikkailun perästä?
— Hyh! Mitä vielä! Minä aivastin kolme kertaa ja se oli koko tauti. Mutta … täällä haisee paistetulle nahalle … ethän se vaan liene sinä, Pentti?
Pentti veti jalkansa luokseen, jotka kyllä lienevät olleet liian lähellä tulta. Bella muisti silloin siirapin. Voi surkeutta! Hänen kasvonsa osoittivat mitä surkeinta mielentilaa, kun hän maistoi keitostaan. Se oli katkeramakuinen, kuin maruna ja kovaa kuin lasi.
— Pohjaan palanut!
— Pohjaan palanut! kaikui surkeasti suusta suuhun. Pentti ja Hanna olivat itkevinään ääneen; pikkulapsilla oli vielä toiveita ja koettivat pureskella kovettunutta siirappia. Ei sitä sopinut ylenkatsoa ja siis se vähitellen syötiinkin kaikki.