— Nyt me menemme sisälle, sanoi Bella, joka muisti, että oli Helmin maatapanoaika. Hänen oli aina tapana panna pienen siskonsa nukkumaan, jos hänellä vaan ei ollut liian vaikeita läksyjä. Nyt oli jo aivan pimeä ja lamppu ruokasalin katossa levitti hauskaa valoansa pihalle saakka.
Hanna tunsi erinomaisen mieltymyksen astuessaan sisälle lämpöiseen valoisaan kotiin, jossa Bellan äiti äidillisellä ystävyydellä tervehti häntä. Isolla salin pöydälläkin oli lamppu, jonka lämpöinen valo punaisen varjostimen läpi lankesi viheriöiden kasvien, taulujen ja kukkaisten istuimien ylitse. Lastenkamarista kuului Helmin puhelua ja Bellan hiljaista kehtolaulua ja ruokasalin ovesta näkyi katettu teepöytä kattolampun kohdalla. Lulle ja Liisi hiipivät äidin luo. He olivat unissaan ja tahtoivat vielä hetkisen pidellä äidin kättä. Pentti meni sakkipeliä noutamaan, pelatakseen isänsä kanssa.
Hannasta tuntui kaikki niin oudolta. Oli aivan kuin hän olisi nähnyt edessään jotakin kuvaelmaa lempikirjoistaan. Juuri tämmöiseksi oli hän ajatellut kodin ja tämmöistä olisi hän itselleen toivonut. Hänen oma kotinsa oli niin köyhä ilosta ja mukavuudesta, rakkaudesta ja rauhasta. Vastakohta koski häneen. Kummallinen ahdistus poisti ilon hänen mielestään; hän tunsi ettei ansainnut ottaa osaa tämän hauskan kodin onneen, ei hän sopinut täällä, hän, jolla oli niin kova luonto ja arka olento. Ja jota enemmän ilta kului, sitä jäykemmäksi ja hiljaisemmaksi kävi hän.
Kun Bella, pantuansa Helmin nukkumaan, tuli omaan huoneesensa, tapasi hän Hannan istumassa perimmäisessä nurkassa kirja kädessä.
— Mitä nyt! Elä säre seinää! — hymyili hän. — Silmäsi menevät pilalle tuolla nurkassa, tule tänne ja istu sohvaan, niin luen sinulle jotakin. Mitä tahtoisit kuulla? "Nuoria naisia", "Tytöistä parhain", "Milly Jocelyn", tai mitä?
— Enpä taida huolia ollenkaan semmoisista kirjoista, — vastasi Hanna jörömäisesti eikä liikahtanut paikaltaan.
— Etkö? No minkälaisista kirjoista sinä sitten pidät? Pentillä on kaikki Jules Vernen teokset, tunnetko niitä? Tai tahdotko historiaa eli runoja? Sano!
Hanna ei vastannut mitään ja Bella huomasi, ettei hän ollut koko kysymystä kuullutkaan. Hän otti sentähden pienen rahin ja istui nurkkaan Hannan viereen, sanoen herttaisella tavallaan — no, siinä tapauksessa tulen minä tänne puhelemaan sinun kanssasi. Jos et huoli minusta, niin sano vaan suoraan.
Kun Hanna yhä vaan istui ääneti ja katsoi eteensä, tarttui Bella ujosti hänen käteensä kysyen: — Minkätähden olet pahoillasi? Onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?
Hanna irroitti hiljaa kätensä ja kiinnitti Bellaan surullisen katseen.