— Minä en sovi täällä sinun kodissasi, sanoi hän hiljaa. — Mitä tekemistä on erämaan linnulla puiston laulajan kanssa? Minä en ole oikeutettu tulemaan tänne kadehtimaan teidän onneanne.
Bella tarttui uudestaan hänen käteensä. — Etkö tahdo kertoa minulle hiukan omasta kodistasi, — jos arvelet minun ansaitsevani luottamusta, — lisäsi hän kun huomasi Hannan aran katseen.
— Jos tytöille mitä uskoo, niin ne eivät saata olla siitä puhumatta, — lausui Hanna tylysti. Mutta kun Bellalta pääsi pieni huokaus ja hän nousi mennäksensä pois, tarttui hän katuvaisena hänen käteensä ja veti hänet puoleensa.
— Elä mene. Sinä taidatkin olla muita tyttöjä parempi, ehkä sinulle saattaa jotakin uskoa. Jos tahdot tietää kotioloistani, niin saatanhan niistä kertoa. Mutta paljon ei niistä ole sanottavaa eikä yhtään mitään hauskaa. Ehkä tulet paremmin minua käsittämään, kun olet niistä kuullut.
Bella istui jälleen entiselle paikalleen ja kääntyi niin, että hän ei katsonut Hannaan tämän kertoessa:
— Tiedäthän, että äitini asuu … järven pitäjässä. Hän on yksinään, sairas, ja monet kovat vastoinkäymiset ovat saattaneet hänet arastelemaan kaikkia ihmisiä. Meillä on kaksi pientä huonetta maakauppiaan talossa ja äiti kirjoittaa puhtaaksi tuomarille. Mitä hän ansaitsee, on niin vähäistä, että se töin tuskin riittää huoneiden vuokraan sekä pieneksi potaattimaaksi. Minun olisi mahdoton asua täällä ja käydä koulua, ellei eräs kaukainen sukulainen lainaisi meille rahaa koulunkäyntiini.
— Entä isäsi, onko hän kuollut? — kysäsi Hella hiljaa.
— Ei, hän elää, mutta me emme tiedä missä, enkä minä ole häntä koskaan nähnyt. Hän hylkäsi äitini kohta minun synnyttyäni ja sen jälkeen ei hänen ja meidän välillä ole ollut mitään sidettä. Kerran vuodessa tulee äidille pieni rahasumma, ja me luulemme, että se on häneltä. Mutta äiti viepi sen pappilaan jaettavaksi kylän köyhille.
— Niin, tiedätkö, äitini on hyvin ylpeä, — jatkoi Hanna, kun hän huomasi Bellan kummastuneen katseen. — Mitäpä hän huolisi hänen rahoistaan, kun hän on kadottanut hänen rakkautensa? Ennen minäkin nälkää kärsin, kuin vastaanotan häneltä penniäkään…
— Mutta Hanna … oma isäsi!.. Bella ei pitänyt siitä miltei vihaa osoittavasta katseesta, joka Hannalla oli viimeisiä sanojaan lausuessa.