— Sitten oli äidillä kerran eräs nuoruuden ystävä, jota hän tulisesti rakasti, — jatkoi Hanna kuulematta Bellan huudahdusta. — Tämä tyttö oli rikas ja äiti oli köyhä, mutta he olivat eroamattomia ja olivat päättäneet aina pysyä ystävinä. Mutta kun äiti meni naimisiin, kadotti hän ystävänsä, sillä tämä ei voinut koskaan unhottaa tätä hänen mielestä ajattelematonta ja liian äkillistä tekoa. Äiti silloin vetäytyi loukkautuneena pois, — eihän hän voinut toisin menetellä, kun hän nyt kerran rakasti isääni, mutta kohta hän sitten kadotti hänenkin. Olin siihen aikaan vaan kuukauden vanha. Äiti silloin muutti minun kanssani siihen kaukaiseen seutuun, jossa me vieläkin olemme ja jota kauemmin hän siellä asui, sitä enemmän kävi hän katkeraksi ja araksi. Ihmisetkin siellä katselivat meitä epäluulolla ja töin tuskin sai hän sen verran työtä, että saattoi sillä elää.
— Voi, Bella, se mahtaa olla kauheaa kadottaa sitä, jota kerran on silmittömästi rakastanut ja johon on luottanut! Tuntea kadottavansa itse mahdollisuuden rakastamaan ja luottamaan ihmisiin ja käydä kovaksi ja tyhjäksi kuin kuivanut lähde… Minä en ole koskaan kokenut, mitä on äidin rakkaus…
Hanna vaikeni. Bella uskalsi nyt katsahtaa hänen vakavaan melkein ankaraan muotoonsa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ensi kertaa tunsi Bella surujen katkeruutta; ne olivat kaukana, mutta hän saattoi niitä kuitenkin käsittää. Ja hän ymmärsi, että vaikka Hanna oli niin nuori, kantoi hän raskasta taakkaa, jota ei voinut hänen hartioiltaan nostaa.
— Missä olet koulua käynyt? — kysyi hän, koettaen lievittää hetken raskasta mielentilaa.
— En ole käynyt missään koulussa. Äiti luetti minua, kunnes olin 14 vuoden vanha, sitten opetti minua pappilan kotiopettaja yhden vuoden. Nyt täytyy minun kovasti tehdä työtä, voidakseni vähitellen ruveta äitiä auttamaan sekä velkojani maksamaan. Onneksi olen niin terve ja vahva, että raskainkin työ on minulle kuin leikkiä vaan.
— Miksikä aiot? — Bellan silmät loistivat innosta.
— Enpä tiedä vielä. Siksi, miksi vaan kelpaan. Ehkä rupean joksikin käsityöläiseksi. Kaikkein enin innostuttaa minua tuo "kuiva" lakitiede. Ajattele vaan, kun saisi pitää oikeutta ja rangaista…
— Elähän! — keskeytti Bella säikähtyneenä. — Paljon onnellisempaa mahtaa olla sovittaa ja korvata pahan.
— Ehkä, — lausui Hanna miettiväisesti ja hänen ääneensä tuli kauniimpi väre.
— Sinulla on niin suuria tuumia, Hanna, minä tyydyn rupeamaan talouden pitäjäksi, tai sairashoitajaksi. — Minä paistan niin mielelläni lettuja ja tahdon olla hyvä sairaille. — Mutta nyt kuulen niiden kilistelevän teekuppeja ja tunnen paistettujen sienien hajun. Tule, Hanna, äiti odottaa.