Kun Hanna iltasella makasi vuoteessaan, eivät ajatukset antaneet hänen nukkua. Muistellessaan tuota hyvää, iloista kotia, niitä onnellisia siskoja, lämpöä, turvallisuutta, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Häntä hävetti antautua sille tunteelle, jota hän heikkoudeksi kutsui — ja kaikki, mitä hänessä oli kovaa, nousi sitä vastaan.

— Onpahan kurjaa, — ajatteli hän, — joutua näin tuntehikkaaksi siitä, että olen saanut hiukan ystävällisyyttä kokea. Jos en voi karaista itseäni, niin on paljon parempi välttää sitä kerrassaan. Sillä minä en tahdo, en tahdo olla kenellekään kiitollisuuden velassa. En tahdo yhtään ystävää, joka sitoo minut enemmän kuin muut, sillä ystävyys on paula, joka estää meidän vapauden. Parempi kun ei koskaan ole ollut ystävää, kuin että ystävä pettää! Niin sanoo äiti ja varmaankin on hän oikeassa. Bella on hyvä tyttö, mutta en pidä hänestä, enkä tahdokaan pitää. Ei hän saa minua voittaa, sillä ei hän kuitenkaan voisi uskollisena pysyä, — tuo pieni herttainen olento, jota kaikki kilvan turmelevat… Minä tahdon tyytyä itseeni, ja olla vapaa niin kauan kuin elän. Joku sisällinen ääni puhui kuitenkin tätä vastaan ja sulatti muurin, jota hän koetti puolustuksekseen rakentaa. Bellan iloiset silmät ja vieno ääni tunkivat kaiken läpi, jopa joutuivat hänen unelmiinsakin, kun hän vihdoin nukkui. Mutta hän heittäysi levottomasti edestakaisin ja heräsi välistä siitä että jokin hänen sydäntä painoi, jolle hän ei voinut mitään nimeä antaa, eikä edes tietänyt mikä se oli. Yön hiljaisuudessa kävi tämä hänelle yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin kyyneleitä alkoi vuotaa, joita hän ei luullut enää löytyvänkään. Mutta se teki hänelle hyvää ja hän salli niiden vuotaa kunnes uni vihdoin sulki niiltä lähteen.

Koulussa meni kaikki tavallista menoaan ilman muuta keskeytymistä, kuin tavanmukaiset kuukausiluvat. Hanna oli tuon ensimäisen käynnin jälkeen Bellan luona vetäytynyt yhä enemmän muista erilleen, Bella sai tuskin enää sanaakaan hänen suustaan. Ovi heidän välillään oli äkkiä mennyt lukkoon, ilman että Bella tiesi siihen mitään syytä.

— Antaa sen jörön olla, — tuumasivat toverit, kun he huomasivat, että Bellaan koski Hannan jäykkyys. — Näethän sinä, että hän ylenkatsoo meitä kaikkia ja tahtoo mieluisemmin pysyä meistä erillään.

Mutta Bella ei voinut jättää häntä rauhaan; häntä veti vastustamaton tunne tuon jörömäisen, aran tytön puoleen. Hän tahtoi niin mielellään auttaa häntä tulemaan onnelliseksi ja ponnistihe löytääksensä avaimen tähän lukittuun oveen.

Hanna viehätti tovereitaan, vaikka olikin kylmä ja jäykkä. Hän johti niitä koettamattakin, niinkuin aina vahvat ja selkeät johtavat heikkoja! ja kehittymättömiä. Mutta hän ei tietänyt sitä itse ja tytöt olisivat myöskin panneet kiivaan vastalauseen sille, joka olisi sanonut, että he sallivat Hanna Rapen johtaa itseään. He kääntyivät hänen puoleensa, kun joku vaikea kysymys oli ratkaistava, ja joka kerta, kun luokalla oli jotakin sanottavaa opettajille, valittiin Hanna lähettilääksi. Niitä puhutellessa unhotti Hanna joskus umpimielisyytensä ja nämä huomasivat kummastellen, kuinka vähän joskus olivat ajatelleet mitä luonnollisimpia asioita. Mutta väliaikoina oli hän auttamattomasti äänetön ja vakava ja väistyi jokaisesta ystävyyden osoituksesta niin tylysti, että sillä loukkasi helläluontoisempia kumppaneitaan.

Eräänä Maaliskuun päivänä, jolloin oli pureva pakkanen, oli Bella kotimatkalla koulusta. Hän veti lakin alas korvilleen ja kätkeytyi nahkakaulukseen niinkuin taisi, mutta värisi kuitenkin kylmästä.

Kulkiessaan erään porttiholvin ohitse, kummastui hän suuresti, kun näki
Hannan uutterasti toimivan erään pienen pojan lohduttelemisessa.
Poikaselta olivat korvat paleltuneet ja Hanna oli juuri hieronut niitä
lumella ja sitoi nyt ainoan villahuivinsa hänen päähänsä.

— Mitä sinä täällä puuhaat? — kysäsi Bella iloisesti ja suloinen lämpö virtasi hänen sydämmeensä pakkasesta huolimatta.

Hanna punastui. — Se poloinen seisoi täällä niin surkeasti nyyhkyttäen ja sen pienet korvat olivat ihan valkoiset. — Kas niin, mies, sanoi hän käskevällä äänellä, — elä itke enää vaan mene kotiin ja pyydä äitiäsi, että hän vielä kerran hieroo korviasi lumella.