Poika, joka oli noin kuuden vuoden vanha, itki yhä pahemmasti. — En minä osaa kotiin! — nyyhkytti hän ja näytti niin surkealta, että Hannan täytyi kumartua hänen puoleensa, hyväillä häntä ja pyyhkiä hänen itkettyneitä silmiään. — Tulepa kotiin minun kanssani, — ehdotti Bella, — me siellä hoidamme sinua ja otamme selkoa siitä missä asut. Hanna tulee mukaan!
Hanna ei voinut tätä kiusausta vastustaa. Hän näki Bellan panevan neulotun villanuttunsa pojan ohuen takin päälle, ottavan hänen kädestä ja taluttavan pois. Hän meni mukaan tietämättä syytä, vaan luuli että hän meni pojan tähden.
Kotona antoi Bella pojalle lämmintä maitoa ja vehnäleipää ja pienokaisen suru hälveni tunnin kuluessa. Tytöt istuivat kumpaisetkin hänen vieressään. Bella oli pessyt hänen silmänsä ja kätensä ja Hanna muutteli napit Lullen vanhassa palttoossa jonka pojan piti saada. Heitä miellytti tuo pienoinen löytölapsi ja tämä pieni tapaus näytti lähestyttävän heitä toisiinsakin.
Pentti oli ottanut poliisikamarilla ilmoittaakseen pojasta ja palasi sillä uutisella, että lapsen äiti jo oli käynyt siellä häntä kysymässä. Koska hän oli jättänyt sinne osoitteensa, ei ollut vaikeaa löytää häntä ja tytöt saattoivat suosikkinsa kotiin jälkeen puolenpäivän. Poika piteli heistä kiinni, kun heidän piti lähteä ja heidän oli vaikea päästä hänestä erilleen. Vihdoin onnistui heidän houkutella hänet mesileivällä ja lupauksella tulla jälleen käymään.
Oli hyvin tavallista koulussa, että valittiin itselleen lempiopettaja tai opettajatar, joita koristettiin kaikilla mahdollisilla hyveillä, mitkä tyttöjen aivot vaan saattoivat keksiä. Tätä lempihenkilöä ihailtiin sitten salaa, ja sille osoitettiin kaikenmoista hellyyttä. Sitä koetettiin kilvan palvella etehisessä hänen pukiessa päälleen tai riisuessa päällysvaatteet; hänen kaulahuivista tai turkista leikattiin salaa muistia. Ne opettajat, joita enin ihailtiin, saivat vaatteensa melkein pilalle tämän lapsellisen ajattelemattoman suosimisen tähden.
Neljännellä luokalla oli tämä moitittava tapa poistunut, sen jälkeen kun Hanna kerran oli näyttänyt, että se oli naurettava. — Osoittakaa heille ennen kunnioitustanne olemalla tarkkoja heidän aineissaan, — sanoi hän, ja tytöt häpesivät. Nykyään pitivät he yleisesti vaan maisteri Almista, historian opettajasta, ja Verna Sommarista, voimistelun opettajattaresta, ja tätä suosiotaan he yleensä toivat esiin siivolla ja kunnioittavalla tavulla.
Verna Sommarin ihailijain joukossa olivat Aina Berg ja Bella innokkaimpia. Nämä seisoivat paraikaa etehisessä, tuumaillen miten paraimmalla tavalla viettäisivät hänen lähestyvää syntymäpäiväänsä.
— Hän on niin suloinen, — huudahti Bella, — tahtoisin antaa hänelle kuun ja auringon ja tähdet päälle päätteeksi.
— Niin kyllä, — liitti siihen Aina, — hänellä ei ole vertaista. Minä aion ruveta voimistelun opettajaksi, niin saan olla enemmän hänen kanssaan.
— Mutta mitä nyt annamme hänelle syntymäpäiväksi? — Ja Bella rypisti miettiväisesti otsaansa.