— Antakaamme ruusu, — ehdoitti Aina, ja kirjoittakaamme siihen: ruusu ruusulle.
— Ei, se kuuluu mauttomalta. Mutta jospa ompelisimme jotakin.
— Emme taida joutaa. Vaan pitäisihän se olla jotakin omaa tehoamme.
Osaatko sinä runoja kirjoittaa?
— Enkä osaa, mikä sinut siihen luuloon saattoi? Mutta sinä osaat varmaankin.
— Voi ei? — virkkoi Aina ujosti. — Mutta onhan sinulla veli. Pojat tavallisesti osaavat runoja kirjoittaa.
— Kyllä Pentti ainakin osaa. Mutta sittenpä se ei olisikaan omaa tekoamme.
— Voi niin, se on totta. Mitä ihmettä me nyt keksisimme? Jos antaisimme hänelle valokuvamme ja kirjoittaisimme sitten pikkuisen runon, muutamia sanoja vaan. Bertha, tule tänne! Etkö arvele, että meidän sopisi antaa valokuvamme Verna Sommarille hänen syntymäpäivilleen?
Bertha tuli. Hän oli pitkä, hoikka, poikamainen tyttö, josta yleisesti pidettiin hänen hiukan raakamaisen iloisuutensa tähden. Hän pani etusormensa nenälleen ja mietiskeli:
— Niin, valokuvammeko? Hm! Ette te nyt minusta juuri niin kauniita ole, että…
— Hyi sinua, ole siivolla, tai et saa ollenkaan salaisuuksiamme kuulla.