— En, mutta minä vihaan valhetta, — vastasi Hanna ja puristaen
Agnesin kättä kiiruhti hän Bellaa saavuttamaan.
Erään neljännen luokan oppilaan, Lilli Enestamin luona piti olla iltaseura, ja Pentti ja Bella olivat myös kutsutut, sekä Hanna. Siellä aiottiin tanssia ja Hanna, joka ei sitä osannut eikä pitänyt siitä, päätti olla seuraan lähtemättä. Mutta Bella, jolla aina oli hauskaa, joka tanssi mielellään ja josta niin yleisesti pidettiin, pyysi ja rukoili että Hanna tulisi mukaan.
— Minun tähteni, — pyysi hän niin hellästi että kivi olisi siitä heltynyt. — Minäkään en huoli lähteä, jos et sinä tule.
Hanna epäili, mutta se kiitollisuus, jota hän tunsi Bellaa kohtaan, joka aina oli ystävällinen ja auttavainen hänelle, saattoi häntä vihdoin myöntymään.
— Mutta, — virkkoi hän Bellalle, joka sulasta ilosta hyppäsi kuin villi varsa, — minulla on vaan musta villapukuni ja tulen istumaan äänettömänä ja jäykkänä kuin egyptiläinen muumia. Saat vielä hävetä minua, sen saat nähdä.
— Oi, sen häpeän minä kärsin ihastuksella, kun sinä vaan tulet. Saat olla muumiana niin paljon kuin vaan tahdot, minä olen sitten professori, joka tutkin hieroglyfejäsi ja selitän ne ihmiskunnalle.
Tanssijaispäivä tuli ja Hanna, paraimmassa mustassa puvussaan ja uusi pitsi kaulan ympärillä, meni kutsumapaikkaan Bellan ja Pentin seurassa. Bellalla oli vaalean sininen merinopuku ja hän oli niin hieno ja suloinen, että Hanna ihmetteli, olisiko kukaan niin hieno kuin hän.
Etehisessä kuiskasi Bella Hannalle: — nyt voit pistää käsineet käteesi.
— Käsineetkö! Mitä minä käsineistä, ei minulla ole kylmä täällä. Sehän on naurettavaa, että käsiä peitetään ja kaulaa paljastetaan. Minkä tähden he tekevät niin?
— Sentähden, että semmoinen on tapa. — Mutta täytynee sinun välttää ilman käsineitäkin, en ole kuullut, että muumioilla olisi ollutkaan semmoisia.