He astuivat sisälle suureen kirkkaasti valaistuun saliin. Seinissä oli kynttilöitä, kruunussa kynttilöitä, lamppuja, kuvastimia, kauniita kasveja, — kaikki oli niin loistavaa, että Hannan silmiä häikäisi.
Lilli ja hänen äitinsä tervehtivät vieraita. Lilli heitti salavihkaa säikähtyneen katseen Hannan mustaan pukuun ja paljaisiin käsiin, mutta osasi siksi hillitä itsensä, ettei ollut mitään huomaavinaan. He istuivat rinnakkain koulussa ja Lilli, niinkuin muutkin toverit, tunsi itsensä vedetyksi Hannan puoleen.
Kun Hanna katsoi ympärilleen, näki hän monta tuttavaa. Siellä olivat Agnes ja Siiri, Bibbi ja Bertha sekä koko joukko muita. Ja poikien joukossa oli monta semmoista, joita hän oli tavannut Pentin luona.
Mutta kuinka kummallisilta ja juhlallisilta kaikki nyt näyttivät! Tytöt komeissa, vaaleissa, silkillä koristetuissa villapuvuissa sekä varustetut silkkinauhoilla, kukilla ja valkoisilla käsineillä. Bella oli yksinkertaisimpia, sen huomasi hän nyt kummastuksella ja ilolla. Samassa näki hän, että hänen mustaa pukuansa katseltiin jonkunmoisella hämmästyksellä. Mutta koska hän ei koskaan ollut huolinut puvustaan, kuin vaan oli siistissä vaatteissa, ei hän nytkään välittänyt siitä.
Bella tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanansa nurkkaan, jossa muutamat kumppanit seisoivat. Hanna tervehti ystävällisesti, mutta hänelle vastattiin jotenkin tylysti. Sitä pidettiin nähtävästi pahana, ettei hän ollut kiharoittanut tukkaansa eikä ostanut käsineitä.
Keskustelu kävi hitaasti ja puoliääneen; kaikki olivat yhtäkkiä muuttuneet niin vieraiksi keskenänsä, joka kummastutti Hannaa. Tytöt venyttelivät käsineitään saadaksensa niitä pitemmiksi ja katselivat salavihkaa poikiin, jotka mustan lammaskarjan näköisinä seisoivat vastakkaisessa nurkassa ja näyttivät tuhmilta ja ikäviltä. Minkätähden ne eivät saattaneet tulla esille ja puhella tyttöjen kanssa?
Eräässä salin nurkassa istuivat Inez ja Bibb ja kuiskailivat keskenänsä ja vilkkaasti liikkuivat kädet ja silmät. Niillä näkyi olevan hauskaa ja Hanna meni heidän luo tervehtiäksensä. Nämä eivät huomanneet hänen lähestyvän ja siten sattui hän kuulemaan lopun eräästä juhlallisesta kuiskauksesta: — … ja kirjeen alla oli: elämässä ja kuolemassa sinun oma Eerosi… Puhe keskeytyi äkkiä, kun he huomasivat Hannan.
— Häiritsenkö teitä? — kysyi hän ja pidätti itsensä väkisen irvistelemästä kuulemansa johdosta.
— Et suinkaan, — vastaus kuului hiukan pakolliselta, — me puhuimme tutkintopuvuistamme.
— En taida sille mitään, että kuulin teidän puhuvan muusta, — lausui Hanna rehellisellä tavallaan. Hän istui hetkeksi heidän luo ja koetti alottaa keskustelua, mutta huomattuansa, että tytöt näyttivät olevan hämillään, nousi hän jälleen ja meni Bellan ja parin muun tytön luo.