— Päivää, Ada!… Päivää, Pelle!… Päivää! Päivää! — kuului joka taholta. — Onnellista uutta vuotta, Kerttu! … kuinka olet voinut? Mitä olet tehnyt joululuvalla!… Minä olen ollut maalla… Vai niin!… Oletko saanut paljo joululahjoja? — y.m., y.m. puhui sadottain innokkaita suita.
Johtajatar tuli ystävällisesti tervehtien sinne ja koetti hillitä niitä, mutta se onnistui vaan hetkeksi. Kysymyksiä ja vastauksia, huudahduksia ja naurua tulvaili joka puolelta, oli niin hauskaa taas nähdä toisiaan ja kerrottavaa oli niin paljon huvittavaa ja tärkeää.
Bellaa ympäröi heti joukko tovereita. Hän oli kaikkien lemmikki, hänen suosiotaan hakivat kaikki kilvan ja hemmottelivat häntä kaikin voimin.
Agnes Lund tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan. — Tulehan tänne, niin saat nähdä ihka uuden puhkioni. Minä olen niin kauan toivonut itselleni valkoista Angorapuhkiota, semmoista kun on Emelie Rosenskjöldillä, ja nyt isä antoi minulle semmoisen joululahjaksi. — Ei, odotahan, Bella, sinun täytyy ensin katsoa tätä, — huusi Lilli Enestam. — Nämä kellon vitjat sain minä. Eivätkö ne ole ihmeen kauniit?
— Kuule, Bella, — huusi eräs kolmas, — saitko sen kirjan jota toivoit?
— Bella, tulepa tänne, niin saat jotakin makeaa. Me otimme vasta eilen makeiset joulukuusesta ja minä otin mukaani muutamia paraimmista sinulle.
— Bella, tahdotko uusimman valokuvani? — kysyi Jenny Stenman, eräs kaunis, hiukan turhamainen tyttö, jolla oli kiharoittu otsatukka ja puku uusimpien kaavojen mukaan. Hän ojensi kuvansa Bellalle, joka hymyillen pudisti päätään.
— Kiitos, Jenny, minä pidän enemmän siitä mikä minulla jo on. Se on yksinkertaisempi.
— Niin, minä olin nuorempi silloin, — vastasi Jenny ja katseli mielihyvällä kaunista muotoaan.
— Bella, nyt täytyy sinun tulla hiukan meidän puheille, — huusi pari tyttöä tunkeutuen muiden edelle. — Mehän tuskin olemme saaneet sanoa sinulle hyvää päivää.