— Tietysti. Ja jos minä vähääkään huolisin tanssista, menisin minä kutsumaan Penttiä tai Bellaa ja hyppelisin heidän kanssaan aika lailla. Sen tekisin ihan varmaan.
— Ohoh, sitä sinä et uskaltaisi, — virkkoi Alma varomattomasti.
— Enkö uskaltaisi? Näytänkö minä?
Alma katseli häntä säälien. — Kuinka sinä siinä liioittelet, rakas Hanna. Sinä riistät itseltäsi kaiken ilon, morkkaamalla ja ivaamalla kaikkea. Et sinä kuitenkaan saa maailmaa kulkemaan sitä uraa kun sinä tahdot.
— Sepä on paha maailmalle se! — sanoi Hanna tylysti.
Salin toisessa päässä olevien poikien joukossa näki hän muutamia, joihin hän oli tutustunut Palmfeltien luona. Hän nyykäytti heille iloisesti päätään, ja kun he eivät vastanneet, nousi hän ja meni niiden puolelle, tietämättä niistä monista moittivista katseista, jotka häntä seurasivat.
— Ajatelkaa, kun viitsii näytellä itseään noin, varsinkin kun on puettu kuin navettapiika! — kuiskasi eräs tyttö naapurilleen.
Bella kuuli tämän kuiskauksen. — Mitä pahaa siinä on, että hän menee puhuttelemaan poikia, joita hän näkee melkein joka päivä? — kysyi hän.
— Pitäisihän hänen kuitenkin ymmärtää, ettei se sovi tanssijaisissa, — vastasi edellinen lyhyesti. — Mutta sopiihan sitä odottaa vaikka mitä semmoiselta, joka tulee tanssijaisiin mustassa villapuvussa ilman käsineitä.
— Hannalla ei ole yhtään parempaa pukua ja minä houkuttelin häntä tulemaan mukaani.. Ja toivonpa myös, että Lilli on kutsunut meitä itsemme eikä vaatteemme tähden.