Ja samassa tunsi hän selittämätöntä tuskaa siitä että hän ei voinut olla semmoinen kuin kaikki muut. Minkätähden hän ei saattanut hyväksyä maailmaa ja ihmisiä semmoisinaan, minkätähden tarvitsi hänen aina nähdä niiden vaillinaisuuksia, tahtoa niitä muuttaa ja tuntea itsensä tyytymättömäksi? Olenko minä sitten hiukkaakaan parempi kuin he? — arveli hän. — En, en, vaan paljon vähemmin tyytyväinen, kärsivällinen ja nöyrä, eikä elämä koskaan tule tarjoomaan minulle sitä, mitä minä vaadin, ja kaikki nuo muut, kuinka onnellisia ja tyytyväisiä ne ovat!
Hänen näin miettiessään tuli kaksi tyttöä, jotka istuivat esiripun toiselle puolelle. Huolimatta Hannan selvään kuuluvasta yskimisestä esiripun takana, istuivat he ahkerasti puhellen sohvaan.
— Niin, et voi aavistaa, kuinka sievältä se näyttää, — alkoi toinen.
— Ehkä. Mutta kyllä minä puolestani arvelen, että tummanpunainen on sievempi kermavärin kanssa kuin sininen, niinkuin esimerkiksi Bibbin puvussa. Se on ihmeen sievä. Mutta Bibbistä puhuen, oletko huomannut, kuinka hän ja Inez ovat hyviä ystäviä tänä iltana?
— Kyllä, Inez uskoi minulle, että Bibbi on hänen paras ystävänsä ja eitä hän puhuu hänelle kaikki asiat.
— Mutta minä muistelen, että Alma B. on Inez'in paras ystävä.
— Niin hän olikin koko vuoden, mutta sitten kuuli Inez, että Alma oli sanonut häntä itserakkaaksi ja silloin loppui ystävyys.
— En minäkään olisi semmoista kärsinyt. Tiedätkö, Eero P. kertoi minulle salaisuutena, että…
— Jos teillä on salaisuuksia, tytöt, niin odottakaa, kunnes minä olen lähtenyt matkaani — kuului samassa Hannan ääni ja tytöt antoivat hänen mennä huoneesta, ennenkuin jatkoivat tärkeätä puhettaan.
Bella oli sillä välin kyllästynyt tanssiin ja ihmetteli, minnekä Hanna oli joutunut. Kun ei häntä näkynyt, meni hän ja istui erään vaalean kolmasluokkalaisen viereen, joka ei ollut saanut tanssia askeltakaan.