— Ei äiti, minä luin kirjaa, jonka Jenny Stenman minulle lainasi. Hän vakuutti minulle, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan.
Rouva Palmfelt näytti tyytymättömältä. — Tiedäthän, etten pidä siitä, kun luet mitään minulta kysymättä. Mikä kirja se on?
Bella mainitsi kirjan nimen.
— Olen pahoillani, että olet sitä lukenut, jospa niitä kyllä löytyy huonompiakin. Näetkö, lapseni, huonoja kirjoja on kahta lajia: semmoisia, jotka raa'alla ja loukkaavalla tavalla kuvaavat elämän varjopuolia, ja semmoisia, jotka kauniilla kuvauksilla ja runollisuudella eksyttävät lukijan arvostelua ja pakottavat hänelle käsityksiä, jotka kerrassaan heikontavat hänen oikeuden tuntoansa. Jälkimäiseen lajiin kuuluu se kirja, jonka sinä nyt olet lukenut, ja minä pidän sitä vaarallisempana, kuin edellisiä, koska se on olevinaan puhdas ja viaton. Tai mitä sinä arvelet? Hyväksyisitkö sinä toden perästä tyttöä, joka ei ajattelisi muuta, kuin pukeutumistaan ja ihailun herättämistä? Tai semmoista, joka tuon köyhän Betsyn tavoin menisi miehelle, josta hän ei pitäisi, sitä varten vaan, että voisi auttaa pieniä siskojaan?
Bella katsahti häneen kummastuneena. — Mutta äiti, eikö tämä viimeksi mainittu ollut kaunis ja jalo teko?
— Ei, lapseni, ei missään tapauksessa. Naimisiin meno ilman todellista, sydämmellistä rakkautta on alentavaa sekä miehelle että naiselle ja on synti, jota ei mikään jalo syy voi sovittaa, olihan Betsy sitä paitse terve tyttö ja kasvanut kunnollisessa kodissa. Ei hänen olisi ollut mahdotonta elättää siskojaan rehellisellä työllä, alentamatta itseään semmoiseen naimiseen menemällä. Mutta se mielipide on paha kyllä niin yleinen ja hyvästi juurtunut useimpiin ihmisiin, että mikä avioliitto tahansa on parempi naisille, kuin joutua niin kutsutuksi "vanhaksi piiaksi". Että naisella on omakin arvonsa, että hän voipi tulla onnelliseksi ja tyytyväiseksi harjoittamalla jotakin työtä, ulkopuolellakin kotia, se unhotetaan liian usein.
Bella hiipi äitinsä luo ja suuteli häntä. — Anteeksi, äiti kulta, että tein tahtoasi vastaan. En minä vasta niin tee. Ja minusta on niin hauska, kun puhut minulle semmoisista asioista, joita kyllä olen ajatellut ymmärtämättä niitä. Enkö saa aina tulla sinun luoksesi kaikesta kysymään? Minusta ei kenelläkään koko maailmassa ole niin kauniita ja jaloja aatteita, kuin sinulla ja Hannalla.
Bella ja Hanna istuivat ruokasalin pöydän ääressä, edellisen kodissa, lukien eläintiedettä huomispäivää varten. Bella takoi päähänsä kaikin voimin kylmäveriset luurankoiset eläimet, sillä välillä kun Hanna, joka jo osasi läksyn ja Pentiltä oli lainannut erään oppikirjan anatomiassa, innostuneena katseli sen keskinkertaisia kuvia.
— Kuulehan, Bella, en minä olisi koskaan luullut, että meidän pienissä käsissämme olisi 13 eri luuta, paitse peukalon ja sormien luut. Katso tänne, kaksi riviä ranneluita, neljä luuta kumpaisessakin ja viisi välikämmenluuta, sormien jatkoina käden sisässä. Kuinka mielellään tahtoisin oikean luurangon tutkiakseni sitä, minä tiedän niin vähän omasta ruumiistani.
— Niin, kyllä me olemme hyvin kummallisesti rakennetut, arveli Bella. Pyydäpä, että Pentti kertoo sinulle, mitä et itse ymmärrä. Hänhän lukee lääkäriksi ja on niin kauhean innostunut kaikesta tuommoisesta.