— Mitä? — huudahti Bella, kun huomasi kyyneleet Liisin silmissä, — luulenpa, että on satanut. Aprillisadetta! Aprillisadetta! Tule nyt huuhtomaan pois murheesi aika hyvällä kahvi tilkalla!
Bertha hyökkäsi ylös ja hänen kasvonsa osoittivat suurinta hämmästystä.
— Bella … katsopa tuonne … tuolla, tuolla juoksee hevonen … ilman jalkoja!
— Aprillia! Aprillia! — huusi Bertha ja kompastui, samassa kuin hänen piti paeta Bellan uhkaavia käsiä. — Odotapa veitikka, tuon sinä saat maksaa! — Bella otti kourallisen ruohoja ja pisti ne vastaan ponnistelevan Berthan niskaan. — Syö nyt tämä, kunnes saat muuta ruokaa. — Voi niin, kahvi, — huokasi Bertha surkeasti. — Pelkään sen tulevan liian myöhään.
Kuinka herkulliselta se maistui tuo kahvi pienen tuvan luona, jossa aurinko paistoi valkoiselle liinalle ja kuvastui kiilloitettuun kahvipannuun. Korit sisälsivät summattoman paljon voileipiä ja vehnästä ja eräästä korista putosi riemuhuutojen kaikuessa 34 kylmää potaattia ja 17 suolaista silakkaa, — potaatti ja puoli silakkaa mieheen.
— Berthan tepposet! — huusivat tytöt, — hän aikoo käyttää silakkaa kahvileipänään.
— Aprillia! Aprillia! sitä hän ei millään lailla aio, se on surkea erehdys! — sanoi Bertha suu täynnä voileipää. — Mutta täytyihän hänen varustaa itseään mahdollista nälänvaivaa vastaan.
— Sinulla on sontiainen … nenälläsi! — huusi Bella kauhua teeskennellen ja tyrkkäsi Almaa kupeelle.
— Eikö mitä! — vastasi tämä tyyneesti ja maisteli kahviaan. —Mutta minunpa taskussani on kirje "Oskarilta"!! hm! — Ja hän puristeli taskussa olevaa sanomalehtipalasta, sanojensa todisteeksi.
— Sama se minulle, — nauroi Bella, vähintäkään hämmästystä osoittamatta.