Koko kahviajan narrattiin toisiaan ja nyt oli viimeinenkin tilkka loppunut.
— Ohoh, kunpa olisi vielä toinenkin vatsa! — ja Bertha katseli ikävällä kahta korppua ja yhtä voileipää, jotka olivat jääneet.
Ruvettaisiinko nyt leskisille? Mahdotonta. Ei vielä jaksettu juosta, kun oli niin ahkerasti syöty.
— Ja sen tähden istun nyt tähän, — sanoi Bertha, asettuen vanhalle voipytylle, joka pohja ylöspäin käännettynä seisoi keskellä pihaa. Muut istuivat mikä minnekin ja toimikunta pesi kuppeja.
— Nyt pidetään puheita! — ehdotti joku. — Hanna, ala sinä.
Hanna istahti pöydälle. Hän oli tänään niin iloinen, — niin iloinen ja kuitenkin ajatuksia täynnä. Keväinen päivänpaiste, lämpöinen ilma, toverien vilkas hälinä, kaikki toi hänelle raittiita onnellisuuden tuulahduksia. Hän kääntyi puheessansa toimikunnan puoleen, jota hän kiitti siitä, etteivät olleet voimiaan säästäneet ja kaikin puolin niin hyvin onnistuneet. — Kun minusta on tullut arvokas henkikirjuri jossakin, — lopetti hän — pyydän saada kutsua luokkaa limonaadille ja mesileiville.
— Mitä, tuleeko sinusta henkikirjuri? — kysäsi joku.
— Luulin sinun aikovan papiksi — sinä saarnaat niin mielelläsi moraalia, — ivasi Jenny ja iski silmää hiukan ilkeästi.
— Minä aion poliisimestariksi, — sanoi Sanna Wilhelmsson, eräs "urheilutytöistä", ja löi rintaansa. — Minulla on niin vahvat nyrkit. Tai sitten rupean kylvettäjäksi.
— Miksikä sinä aiot, Bella? — kysyi Siiri ja piirusti samassa päivänvarjonsa varrella hiekkaan vastauksen — rouvaksi. — Eikö mitä, — nauroi Hella hiukan hämillään, — ainakaan en aio puuhata siksi päästäkseni. Ensin autan minä äitiä ja sitten perustan minä talouskoulun. Minä pidän ompelemisesta ja keittämisestä. — No, mutta, Hella, et sinä kuitenkaan ajan pitkään tyytyisi moiseen halpaan työhön, — väitti Jenny, joka omassa mielessään jo oli tehnyt Bellan joko taiteilijaksi tai kirjailijaksi.