— En minä ole mikään hauska kumppani, mutta tule jos tahdot.
He kulkivat äänetöinnä jonkun aikaa. Vihdoin sanoi Hanna tylysti:
— Luokkalaisesi turmelevat sinua, näen minä.
Bella punastui eikä tietänyt oikein mitä vastata.
— Minä tunsin erään tytön, — jatkoi Hanna, — joka oli hyväluontoinen niinkuin sinä, mutta jonka tädit ja toverit kerrassaan turmelivat. Hän tottui niin aina saamaan kaikki mielensä mukaan ja olemaan muiden huomion esineenä, ettei hän sitten koskaan ollut tyytyväinen jos eivät kaikki häntä ihailleet ja kumarrelleet. Pelkään että sinäkin menet pilalle jos vaan et ole varoillasi.
Pistos Bellan omassatunnossa osoitti ettei Hannan arvelu ollut ilman syytä. Bellan iloinen hymy katosi ja hän kysyi levottomasti: — luuletko todellakin että minä menen pilalle?
— Olisipa hyvin kummallista jos ei niin kävisi. Kun aina on huomion esineenä, kun yhä syötetään ystävyyden osoituksilla, suudelmilla, hyväilyllä ja imartelulla, niin on se yhtä epäterveellistä luonteen kehitykselle kuin makeiset vatsalle.
— Sepä ei ole totta että toverit imartelevat minua, — huudahti Bella juonikkaan lapsen tavoin; — he pitävät minusta todellakin. Mutta mitä se sitä paitse sinuun koskee? Mitä sinun tarvitsee ruveta minua tuomitsemaan kun emme vielä kahta päivää ole toisiamme nähneet? Siihen et ole suinkaan oikeutettu.
Nyt oli Hannan vuoro punastua ja hän vastasi jotenkin tylysti:
— Minäpä aina sanon mitä ajattelen enkä sille mitään taida jos totuus sinusta tuntuu karvaalta.