Nyt kulkivat vähän matkaa äänetöinnä, kumpikin oli hiukan loukkautunut. Vihdoin pakotti Hannan järki häntä myöntämään että Bella oli oikeassa. Olihan hän vieras, eikä tarvinnut toiselle työntää mielipiteitään. Mitä liikutti tyttöjen käytöskään häntä? Ei vähääkään. Eikä Bellakaan, ei hän ollut oikeutettu häntä suututtamaan. Hän voitti jäykkyytensä, tarttui Bellan käsivarteen ja virkkoi äänen vivahduksella joka saattoi Bellaa kummastuen katsomaan häneen: — suo anteeksi!
Mistä tuli nyt hänen ääneensä tuo lempeys ja vienous, joka meni suoraan Bellan hellään sydämmeen? Hän puristi hiljaa Hannan kättä ja koska jo oli omalla nurkallaan erosivat he päätä nyykyttäen.
Bella ajatteli koko päivän tuota uutta toveria. Hän oli tosiaankin kummallinen, kaikista muista erilainen. Niin tyly ja kuitenkin miellyttävä. Ja kuinka hän puhui, — melkein kuin aikaihmiset. Mutta ei hänen pitäisi vaan esiintyä tuommoisena holhojana, sitä ei Bella aikonut kärsiä.
Pitikö Bella hänestä? Ei. Tai … ehkä sentähden vähän, sillä hän näytti niin vilpittömältä. Mutta varmaankin hänellä oli kova ja paha sisus. Kun saattoi sanoa että toverit imartelivat! Sehän oli yhtä kun jos syyttäisi heitä viekastelemisesta. Niin hän oli varmaankin ilkeä. Mutta mistä sitten tuli tuo lempeä: suo anteeksi! Bella pudisti kummastellen päätään eikä tietänyt oikein mitä uskoisi.
Bella Palmfeltin koti ei ollut rikas eikä köyhäkään, mutta se oli hyvä koti sanan paraimmassa merkityksessä. Hänen isänsä oli tavattoman rehellinen, vaatimaton ja harvapuheinen, vaan myöskin miellyttävä ja teki väsymättömästi työtä perheensä eteen. Hänen äitinsä oli noita vienoja ja kuitenkin lujaluontoisia naisia, jotka vähääkään häärimättä vastustamattomasti vaikuttavat ympäröiviinsä. Hän oli ollut opettajattarena ennenkuin joutui naimisiin, hänellä oli ollut monta lasta kasvatettavina sekä oppinut rakastamaan ja ymmärtämään niiden erilaisia luonteita. Kun hän sitten sai omia lapsia, koetti hän kasvattaa heitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän paraimpina piti, eikä ilman mitään suunnitelmaa, "umpimähkään", niinkuin monet äidit paha kyllä tekevät. Moni piti häntä ankarana, siitä syystä, että hän joskus lapsiltaan kielsi muiden mielestä viattomia huvituksia. Mutta hän tiesi omasta kokemuksesta, kuinka kovalta elämä sittemmin tuntuisi heistä, jos hän niiden pienenä ollessa hemmotteli heitä ja totutti aina tekemään heidän oman tahtonsa mukaan.
Vanhin poika, Pentti, oli isäänsä, älykäs, vaatimaton nuorukainen, jolla oli hyvät numerot koulussa ja hiljainen luonto. Hän oli seitsemäntoista vuoden vanha ja oli ystävällisellä, toverin kannalla kahta vuotta nuoremman sisarensa Bellan sekä ylipäänsä tyttöjen kanssa. Jos äiti olisi voinut, olisi hän pannut nämät lapsensa yhteiskouluun, mutta semmoista ei vielä ollut, kun nämä alottivat koulunkäyntiään. Mikä hyvä siitä, arveli hän, että veli ja sisar eroitetaan sinä aikana, kun yhteinen työ ja monet vakavat riennot voisivat sitoa heidät toisiinsa koko elämän ajaksi? Hän koetti nyt kasvatuksensa kautta lähestyttää heitä toisiinsa niin paljon kuin mahdollista, siten poistaakseen eriskasvatuksen vaikutuksia.
Bella oli niinkuin tavallisesti sanotaan "suloinen tyttö". Hän oli iloinen ilman vallattomuutta, sekä niin luonnollinen ja vaatimaton, ettei häneen pystynyt toverien ja omaisten jumaloitseminenkaan. Hän oli hyvin tunnollinen, osasi aina läksynsä, auttoi kaikkia ja uskoi hyvää kaikista. Mutta hän oli liian herkkäluontoinen ja siinä oli hänen suurin vaaransa. Hänestä olisi hyvin helposti voinut tulla tuommoinen "suloinen tyttö", joka ei olekaan mitään muuta kuin suloinen, joka ei ajattele, ei muodosta itselleen omaa mielipidettä, ei toivokaan maailmassa muuta, kuin saavansa olla pikku suloinen, huoleton nukke. Hänen äitinsä näki tämän ja koetti karaista hänen luontoansa. Häntä pelotti toverien silmitön rakkaus, joka niin pian voisi saattaa tätä pehmeää, kehittymätöntä luonnetta harhailemaan.
Nuoremmissa lapsissa oli kaikenlaisia eri aineksia, joista hyvä kasvatus voisi saada jotakin kunnollista. Niissä oli itsepintaisuutta ja uhkamielisyyttä, kiivautta ja vallattomuutta, vaikeita loukkauskiviä kasvattajalle, mutta ei läheskään pahimpia. Ja äidin lempeän kurin alla muodostuivat nekin vähitellen siksi, mitä ymmärretään nimityksellä jalo luonne.
Kun Bella tuli koulusta, meni hän äitinsä luo kertomaan uudesta tuttavuudestaan. — Et usko, äiti, kuinka kummallinen hän on ja erilainen meistä kaikista. Olisipa kumma tietää käsittäisitkö sinä edes häntä. Ajattelepa, kun hän kerrassaan piti minulle saarnan ensi kertaa kun puhelimme keskenämme.
Rouva Palmfelt kuunteli tarkkaan. Hän iloitsi sydämmessään siitä, ettei tuo uusi toveri ainakaan hemmottelisi Bellaa. Ja kun hän näki kuinka innostunut hänen tyttärensä oli tuon uuden toverin tähden ja itse tahtoi tutkia josko tämä tuttavuus sieti kannatusta eli ei, lupasi hän, että Bella saisi kutsua Hanna Rappea luokseen.