Bella iloitsi tästä itsekseen kokonaisen viikon kuluessa ja koetti sillä aikaa lähestyä Hannaa. Hän meni aina tuntien lomassa istumaan Hannan viereen ja koetti päästä hänen kanssaan keskustelemaan. Toisinaan se onnistuikin, kun Hanna oli sillä tuulella, vaan välistä sai hän vaan lyhyitä, jörömäisiä vastauksia tai joku: — anna olla rauhassa!
Bella ei kuitenkaan väsynyt. Vastustamaton myötätuntoisuus veti häntä Hannan puoleen ja toverit huomasivat kateudella, kuinka hän yhä useimmin haki Hannan seuraa ja hylkäsi heidän. Se harmitti varsinkin Jenny Stenmania ja Agnes Lundia, jotka kumpasetkin olivat rakastuneet häneen ja kilvan koettivat voittaa hänen ystävyyttään tarjoomalla hänelle kosolta karamellia ja salaisuuksia. Bella oli ystävällinen heille niinkuin muillekin, mutta hän väsyi kohta heidän tyhjästä lörpötyksestään ja ikävöi Hannan raitista puhetta, jossa aina oli tarmoa ja pontta.
Hannan umpimielisyys ja tuntuva etevyys harmitti heitä. Alussa koettivat he hakea hänen suosiotaan, olihan hän luokan paras oppilas, mutta Hanna teki kaikki heidän ponnistuksensa tyhjiksi tylyllä: — jättäkää minut rauhaan. He silloin vetäytyivät takaisin kostonhimoisina, eikä suinkaan vähentänyt heidän pahaa mieltään se, että Bella niin mielellään näkyi olevan Hannan seurassa.
Neljännellä luokalla oli monenlaisia tyttöjä ja siitä syystä ne harvoin kaikki olivat yksimielisiä. Siellä oli lapsellisia, kehittymättömiä tyttöjä, jotka lomahetkinä vielä leikittelivät paperinukeilla ja sen semmoisella. Siellä oli elämään miltei jo kyllästyneitä nuoria neitosia, jotka olivat olleet suurissa seuroissa ja puhuivat tanssiaisista ja herroista kokemuksella, joka muutamissa herätti kateutta, toisissa naurua. Siellä oli vielä muutamia oikein "poikamaisia tyttöjä", jotka harjoittivat kaikenlaista urheilua, olivat täynnä tepposia ja telmivät lomahetkinä. Ja vihdoin oli siellä joitakuita vakavia ajattelevia tyttöjä, jotka tarkalla katseella seurasivat heitä ympäröivää elämää ja koettivat kasvattaa itseänsä niin hyvin kuin voivat. Bella oli niin sanoaksemme kaikkien näiden luonteiden rajalla: hän oli samassa lapsellinen ja ajattelevainen, naisellisesti miellyttävä ja reipas. Sentähden sopi hän niin hyvästi heidän kaikkien kanssa ja oli ainoa yhdysside kaikkien näiden eri aineksien välillä.
Kumma kyllä lähestyi Hanna ensin "lapsukaisia", niinkuin niitä luokalla nimitettiin, ja voitti heidän sydämmensä kuuntelemalla ystävällisesti heidän paperinukke-juttujaan. Hän ei ollut kyllä itse koskaan nukeilla leikkinyt, mutta häntä viehätti heidän vilkas mielikuvituksensa ja mitä kummallisimmat paperinukke-seikkailunsa. Ja sitten hänestä myös oli hauska se, että "lapsukaiset" uskalsivat olla lapsellisia vaikka kaikki heille nauroivat.
Kouluilla oli eräänä päivänä lupa kauniin ilman tähden ja pohjoissataman luistinradalla vilisi luistelevaa nuorisoa. Jäänpinta oli kiiltävä kuin iso karamelli ja lumikenttä sen takana kimalteli kuin valkoinen sokurileivos. Kaukaa haamoittivat Korkeasaaren ja Mustikkamaan rannat sumun verhossa ja venäjän kirkko sekä komeat kivikartanot pohjoissataman varrella muodostivat kauniita kulisseja tälle vapaalle, avaralle näyttämölle.
Päivemmällä nousi ankara lounastuuli ja ajoi pois radalta kaikki arat kurkut ja korvat. Enemmän karaistut jäivät. Joka seisoi horjumatta luistimillaan, saattoi antaa tuulen viedä itseänsä ja kiitää hyvää vauhtia eteenpäin liikuttamatta yhtään jäsentä, kunnes lumivalli tuli eteen. Vaan voi kun piti palata! Silloin oli tuuli, kuin muuri vastassa, retuutti hameita ikäänkuin jos olisi tahtonut puistella niistä pölyn, ja painoi lakit niskaan, jospa olisivat olleet kuinkakin vahvasti päässä. Oikeastaan olisi pitänyt kotona pysyä tämmöisenä päivänä, mutta päiväpaiste ja kevättuuli viekottivat taas ulos. Halulla nyt hengitettiin raitista ilmaa ja kihnustettiin vastatuuleen kumarruksessa kuin kaareva jousi.
Erään ratamajan luona seisoi joukko koulutyttöjä. Muutamilla oli luistimet jalassa ja he läähättivät oteltuaan ensikertaa lounastuulen kanssa. Toiset panivat juuri luistimiaan jalkaan, tai olivat katselijoina. Kaikki kuuntelivat innostuneina Jenny Stenmania, joka kertoi jotakin salaperäisellä äänellä.
— Ja sitten, — jatkoi hän, — tanssitti hän minua joka kerta ja nyt juuri ikäänkuin tulin alas radalle, tuli hän minulle vastaan ja ohimennen tervehti kohteliaasti sekä heitti minulle muiskun.
— Hyi, mikä hävyttömyys! — keskeytti Bella Palmfelt vihaisesti. —
Vaan ehkä sinä erehdyit!