— Herrainen aika, Bella kulta, jopa se nyt oli koko asia! Hän on niin herttainen ja hieno, että minulla oli hyvä halu heittää muiskun takaisin hänelle. — Jenny katseli ympärilleen nauraen, ikäänkuin nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.
Bella hypähti seisoalleen ja hänen silmiinsä oli harmi nostanut kyyneleitä. — Voi sinua, Jenny, kuinka puhut! Olen varma, ettet tarkoita mitä sanoit, tahdot vaan ärsyttää minua.
Jenny nytkäytti niskojaan.
— Herrainen aika, Bella kulta, saan kai minä tässä asiassa ajatella mitä itse tahdon, — sanoi hän nyrpistynein nenin.
Muutamat tytöistä nauroivat, toiset näyttivät epäilevän. Olihan koko asia niin viaton, eihän kenenkään tarvinnut siitä suuttua?
— Minusta tuntuu, — arveli Alma Brennlund, eräs Jennyn hyvistä ystävistä, — että kun meidän isämme ja äitimme ja tätimme ja serkkumme alituisesti meitä suutelevat, ei siitä kannata taivastella, kun siivo poika rohkenee heittää meille sormisuukkosen.
— Eipä kannatakaan … niin se on minustakin, — kuului usea joukosta sanovan.
— Mutta sepä on tuhmaa, sentähden että … sentähden…
Bellan oli aina vaikea puhua, kun oli tunteiden vallassa ja nyt kuohui hänen verensä ja sanat takertuivat kurkkuun. Eikä hän tietänyt, kuinka hänen oikeastaan pitäisi tätä seikkaa selittää, mutta sen vaan tiesi, että hän itse aina pitäisi moista käytöstä loukkauksena.
Samassa risahti kuusissa, jotka ympäröivät rataa, ja Hanna Rappe kömpi esiin. Hän oli tahtonut koettaa kantaisiko hanki ja oli saanut kahlata polvia myöten luminietoksissa. Sattumalta kuuli hän Alma Brennlundin viimeiset sanat ja nyt tuli hän Bellalle avuksi.