— Ei kiitos, minulla on päivällinen kotona, — vastasi Hanna vetäytyen syrjään.
— Pois kaikki mutkat, kumarra ja kiitä! — Bertha sysäsi häntä eteenpäin, samassa kun itse tarjosi käsivartensa Vernalle. — Meillä on varmaankin jotakin erinomaista odotettavissa, sen näen Lillin nenästä.
Lilli katsoi kieroon nähdäksensä nenäänsä, jossa todellakin huomasi hyvin sijoitetun nokipilkun. Aina nauroi Bellan selän takana; hän ei ollut hennonut riistää seuralta tätä pientä hauskaa havaintoa.
Majatalon isossa kamarissa oli pöytä katettu ja siinä viiliä, sianliha-pannukakkua ja kahvia. Se se maistui. Kaikki syötiin loppuun, yksin sekin pannukakun osa, joka vähää ennen oli palanut kuin tulisoihtu, kun Aina oli hyökännyt sitä sammuttamaan.
Päivällisen jälkeen keskusteltiin matkan jatkamisesta, ja kaikki kuusi tekivät parastansa yllyttäen Hannaa tulemaan mukaan. Mutta hän oli järkähtämätön. Hän oli sitoutunut lukemaan kolme tuntia päivässä pikku Hugon kanssa ja sitä paitse sai hän aina välistä kirjoitustyötä tuomarilta.
— Kuinka kärsimättömän rehellinen sinä olet, — mutisi Bertha. — Etkö voi tehdä uutta kontrahtia, joka ottaisi lukuun meidänkin etujamme?
Hiljaiseksi ja autioksi kävi talo, kun tuo pieni seurue oli mennyt matkaansa. Kahta ahtaammalta tuntui nyt postinhoitajattaren ahdas, ummehtunut kyökkikamari, jossa Hanna asui. Raskaalta tuntui Hannan mieli, kun hän palasi työhönsä, saatettuaan toverinsa pari virstaa matkalle. Mutta hän koetti poistaa velttoutensa ja alkoi ahkerasti ommella. Työ oli oleva hänen paras liittolaisensa, tyytymättömyyttä ja turhia toiveita vastaan.
Tytöt sillä välin kulkivat edelleen mitä iloisimmalla mielellä; heidän piti ennättää vielä 15 virstaa, ennenkuin saisivat yösijaa. Kannaton Alma kuvitteli itselleen, että hän käveli varpaat pystyssä ja pyysi vaikeroivalla äänellä muistamaan äsken "leikatuita" jalkojaan. Hän riippui Lillin käsivarressa; nuo kaksi olivat ruvenneet pitämään toisistaan. Heissä kumpasessakin löytyi jonkunmoinen ikävöiminen saavuttamaan jotakin korkeampaa, kuin mitä heidän elämänsä tähän saakka oli antanut.
Bertha kulki Vernan rinnalla, ja Bella oli valinnut Ainan. Jota enemmin ilta läheni, sitä keveämmäksi kävi heidän kulkunsa, ja olisi ollut oikea nautinto, elleivät jalat olisi olleet niin hellät.
Päivä vaipui yhä punaisemmaksi, käyden petäjikön taakse lännessä. Ilma oli kevyt ja viileä, hiukan kostea, — kun kumpaisellakin puolella tietä oli suomaata, — sekä täynnä kanervan ja suorahkan tuoksua. He kulkivat autioiden seutujen läpi. Siellä täällä yksinäinen mökki, jonka ikkunat kimaltelivat auringon laskiessa, — sen edustalla laiha potaatti- tai kauramaa. Sitten oli taas monta virstaa aivan asumatonta, — ainoastaan erämaan valtaavaa kauneutta. Nuorten matkailijain askeleet harvenivat; heidän tunteensa kävivät hehkuviksi kuin taiteilijan innostus, ja he hiipivät hiljaa eteenpäin, ikäänkuin peljäten häiritsevänsä luonnon suloista rauhaa.