Mutta kun päivä oli mennyt mailleen ja ilma alkoi tuntua kylmältä, kiiruhtivat he kulkuansa. Virstapatsas selitti heille, että vielä puuttui 6 virstaa, ennenkuin pääsisivät levolle laskeutumaan.
— Voi, kuinka minua väsyttää, — huokasi Alma. — En varmaankaan jaksa perille asti!
— Herrajesta, kuinka raukkamainen sinä olet! — huudahti Bertha, tarttui Almaan käsivarteen ja laahasi häntä eteenpäin.
— Bertha! — nuhteli Bella, joka oli ottanut muistuttaaksensa
Berthalle sopimattomien huudahduksien käyttämisestä.
— No, elä ole milläsikään, saatoinhan minä tarkoittaa vaikka "Göstaa", — kerskasi Bertha, — ja siihenhän sinulla ei liene mitään sanomista. Mutta joutukaamme nyt vaan, minulla on nälkä ja alkaapa tehdä mieleni puuropadan ääreen.
Reippaasti kuljettiin nyt vähän matkaa eteenpäin ja Bertha koetti laulaa ylläpitääkseen hyvää tuulta. Mutta kaikki olivat väsyksissä ja toivoivat hartaasti senpäiväisen matkansa loppua. He olivat nyt saapuneet metsään, jossa joltinenkin hämärä vallitsi ja joka ei näyttänyt koskaan loppuvan, ja koska nyt myös olivat poikenneet suurelta maantieltä, eivät he enää tietäneet paljonko oli matkaa jälellä.
— Nyt minun voimani ovat jo ihan lopussa! — päivitteli Alma, ja itku ei ollut kaukana. Lillikin oli väsymyksestä aivan kalpea ja Bella oli loukannut jalkansa, niin että liikkasi.
— Hiljaa! Minä kuulen lehmän kellon, ehkä me emme ole kaukana jostakin talosta. — Verna kuunteli, käsi korvan takana.
— Minusta se kuuluu koiran haukunnalta. — Eihän ne lehmät hauku, — ivaili Bertha ja nipisti Vernaa käsivarteen.
— Irvihammas! — Jos te olette samaa mieltä kuin minä, niin koetamme saada yösijaa läheisimmässä talossa. Alma ja Lilli eivät varmaan kykene edemmäksi tänä iltana.