Ehdotukseen suostuttiin yksimielisesti, ja toivo saada pian heittäytyä vaikka paljaalle laattialle nukkumaan antoi heille voimia kulkea vielä hiukan matkaa.
Viimeinkin näkyi kaukana vankka talo, joka näytti voivan antaa suojaa kuudelle väsyneelle matkailijalle. Mutta tie oli huono ja vaikea osata, niin että he joutuivat harhaan ja olivat vähällä itkeä väsymyksestä, kun vihdoin perille pääsivät.
Vaan nyt oli kello yksitoista, ja koko talo vaipunut unen helmaan. Isolla pihalla ei näkynyt yhtään elävää olentoa, paitse unelias kissa, joka makasi navetan oven edessä.
— Koputammeko oveen? — kysyi Bella.
— Ei, ei, ehkä meihin vielä suututaan, kun me häiritsemme ihmisiä heidän suloisimmassa yörauhassaan. Ennen mennään johonkin latoon, — neuvoi Alma.
— No, tulkaa siis, niin menemme latoja tarkastelemaan, sillaikaa kun te lepäätte täällä portailla. — Bertha ja Aina, jotka olivat vähimmin väsyneet kiiruhtivat pihalta niitylle. — Minäpä pelkään, että saamme istua täällä koko yön, niinkuin kanat yöpuulla, — huomautti Bella, — sillä heinänteko on vasta alulla, ja ladot ovat tyhjät.
— Hyi, mutisi Lilli ja kääri ison huivinsa paremmin ympärilleen, — ennen hiivin navettaan ja makaan siellä jossakin lehmän pahnassa.
Samassa palasivat Bertha ja Aina, noloina epäonnistuneelta tarkastusretkeltään. — Kaikki ladot perin tyhjät. Ei sen verran heiniä, että niissä hiiri olisi voinut yönsä levätä. Onhan nyt heinänteko vasta alussa ja uusia heiniä ei ole vielä latoihin viety.
— Mutta kylläpä me olemme aika raukkoja, jos emme uskalla murtautua taloon, niinkuin muutkin kelpo rosvot, ja kerjätä hiukan laattian sijaa maataksemme. Nyt menen minä jyskyttämään porstuan ovea.
— Maltapa, Bertha! — Verna tarttui hänen käsivarteensa, — näetkö tuolla ylhäällä on aitan parvi, jonka ovi on auki. Siellä nukkuvat varmaankin talon piiat…