Syyskuu oli tullut ja rautatien vaunut olivat viime päivinä vierineet pääkaupunkiin täpösen täynnä koulunuorisoa. Bellan vanhemmat olivat jääneet maalle, mutta lähettäneet kaupunkiin kolme vanhinta lastaan Leenan hoidettaviksi. Hannakin tuli samassa. Hän oli taas vuokrannut entisen pienen huoneensa Bellan läheisyydessä; se oli huokein, minkä hän voi saada.
Koulussa tapasivat toverit toisensa eräänä maanantai-aamuna, jolloin todistukset olivat näytettävät ja läksyjä annettiin. Hauskaa oli taas tavata toinen toisensa. Vanhoja ystävyyden liittoja uudistettiin ja vanhat vihat unhotettiin. Lämpimästi puristettiin siellä käsiä ja iloisesti liikkuivat kielet.
Viides luokka tunsi edesvastauksensa, kun näet piti olla esimerkkinä koko koululle, sekä käyttäytyi tyyneesti ja siivosti. Toinen toisensa perästä ilmestyivät entiset toverit, ja vieläpä muutamia uusia, jotka olivat jääneet luokalleen tai äsken ottaneet pääsytutkinnon. Nämä seisoivat syrjässä, hiukan hämillään niistä uusista suhteista, joihin nyt olivat joutuneet.
— Voi päiviäni, Bella, kuinka olet ruskettunut! — huudahti Agnes Lund ja löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä. — Ethän ole lainkaan huolinut suojella häviötäsi!
— En, siitä en tosiaankaan ole välittänyt, — nauroi Bella, näyttäen pyöreitä, päivettyneitä käsiään. — Mutta sinähän olet valkoinen ja hieno, kuin prinsessa.
— Elähän, — vastasi Agnes kainosti, mutta tyytyväisenä kiitoksesta.
— Sinäpä näytät vankalta, Bibbi, oletpa kuin kelpo tyttö ainakin. —
Hanna taputti hyväksyen Bibbin leveitä hartioita.
— Niin, näetkö, kesällä minä panin pois kureuuman ja sen jälkeen tulin niin paksuksi, että oikein hävettää.
— Eläköön, Bibbi, se oli kaikista viisain tekosi! Nähkää tytöt, kuinka pulskaksi Bibbi on tullut kolmessa kuukaudessa. — Ja Bertha hurrasi häntä ihastuneena.
— Hyi, paksu kuin porsas, — kuiskasi Agnes Almalle.