Muutamat tytöistä olivat menneet ulos verannalle, toiset kuuntelivat salissa Agnesin laulua.
— Minäpä olen oppinut kulkemaan käsillä, — kehui Bertha ja näytti taitoansa yleiseksi tyydytykseksi.
— Ja minä osaan kävellä nuoralla, — sanoi Bella leikkiä laskien. — Paha vaan, ettei täällä ole nuoraa. Mutta odottakaa, paremman puutteessa kelpaa tämä nojapuu.
Samassa hyppäsi hän ylös kapeaan nojapuuhun ja huolimatta toverien varoituksista, teki hän siinä muutamia notkeita liikkeitä.
Nyt tuli Hanna salista. Kun Bella näki hänet, piti hänen muka tervehtiä, mutta horjui samassa ja putosi suinpäin maahan.
Kauhistuksen huuto kaikui verannalta. Hanna ja muutamat muut syöksyivät heti pihalle; hänen polvensa notkuivat, silmänsä eivät eroittaneet paljon mitään, mutta alas hänen täytyi vaan päästä. Toiset jäivät ylös saliin kalpeina ja äänettöminä.
Hanna tuli ensimmäiseksi paikalle. Siellä seisoivat jotkut ravintolan palvelijoista säikähtyneinä ja neuvottomina; kukaan ei ollut rohjennut nostaa Bellaa. Hän oli pudonnut hyvin pahasti vesitynnyriä vasten ja oli tainnoksissa — tai ehkä kuollut.
Hanna kumartui hänen puoleensa ja huomasi hänen olevan hengissä. — Auttakaa minua nostamaan häntä! — lausui hän lyhyesti, — ja viekäämme hänet sisälle!
Nojatuoli tuotiin ja siinä vietiin Bella varovasti sisään, Bertha kiiruhti tohtoria hakemaan. Hiljaa hiipivät toverit toinen toisensa perästä Bellaa katsomaan. Sitten menivät he kotiin, itkien ja alakuloisina.
Bella makasi silmät ummessa ja ilman mitään tunnon merkkiä. Hän oli hirveän kalpea, mutta haavaa ei näkynyt missään, ei edes yhtään kuhmua ollut hänen ruumiissaan. Hanna hautoi kylmällä vedellä hänen otsaansa; hän oli auaissut hänen vaatteensa ja istui pidellen Bellaa kädestä, äänettömässä tuskassa odottaen lääkärin tuloa.