Hän tuli ja samassa kannattimet, jotka Bertha oli älynnyt hankkia. Lääkäri tarkasteli Bellaa, nähdäksensä oliko joku luu katkennut. Mutta semmoista kohtaa ei keksitty; niskassa näkyi vaan punainen jälki, jonka hän oli saanut vesitynnyrin laitaan loukatessa.
Lääkäri oli levoton siitä, että tainnoksissa olo kesti niin kauan. — Aivot tai selkäydin ovat varmaan jotenkin vahingoittuneet ja se voipi olla vaarallista. Viekää hänet varovasti kotiin, minä tulen myös hetken kuluttua.
Vanha Leena ei tietänyt miten olla, kun miehet kuormineen seisahtuivat pihalle ja hän näki Bellan suloiset kalpeat kasvot kantimilla.
— Mitä ne ovat tehneet hänelle? Herra Jumala, mitä ne ovat tehneet lapselleni? — huusi hän semmoisessa kauhussa, ettei voinut paikalta liikahtaa.
— Valmista vuode, Leena, — käski Hanna, vaikka hänen äänensä värisi.
— Ei ole nyt aikaa itkeä.
Leena säpsähti ja kiiruhti käskyä täyttämään. Mutta hän hoiperteli ja nyyhkytti kuin unessa olija.
Hannan täytyi ajatella ja määrätä kaikki yksin.
— Niin, — puhui hän puoleksi itselleen, — meidän täytyy heti saada sana maalle. Mene Leena ja lähetä joku … odota, minä kirjoitan muutaman rivin.
Hän piirsi muutamia riviä Bellan äidille. Hänen kätensä vapisi niinkuin horkassa olijan eikä hän nähnyt, mitä kirjoitti.
— Sukkelaan, Leena, juokse! Ota semmoinen mies, jolla on hevonen, ja käske Jumalan nimessä hänen rientää … sano, että tässä henkeä kysytään.