Bertha oli mennyt apteekkiin. Pentti oli poissa, tiesi missä. Hanna oli yksinään Bellan kanssa. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja koetti rukoilla. Mutta hänen rukouksensa oli sanoja vailla, eikä siinä ollut yhtään selvää ajatusta. Hänestä tuntui ikäänkuin koko maailma olisi siirtymäisillään pois hänen luotaan, hän olisi tahtonut jostakin saada nojaa, mutta ei löytänyt mistään. Hän koetti kuvitella itselleen, että Bella oli kuollut, mutta ei jaksanut syventyä siihen ajatukseen, ennenkuin toisia ajatuksia tuli väliin: — kunpa tohtori tulisi … kunpa täti joutuisi ajoissa…
Hän lausui hiljaa Bellan nimen ja suuteli hänen kalpeita poskiaan. Voi kuinka tämä tainnos oli kuoleman kaltaista. Juuri tuolla tavalla oli hänen äitinsäkin maannut, kun hänen henkensä tästä maailmasta erosi, eikä mikään rakkauden ponnistus voinut häntä enää takaisin kutsua.
Kuinka tohtori viipyi! Hanna oli vähällä murtua tuskasta ja väsymyksestä. Hän ei voinut edes itkeä, joka olisi ollut suuri helpoitus.
Vihdoin kuuli hän askeleita ja näki lääkärin tulevan. Heti hänen jälkeensä astui Bertha huoneesen. Hän oli hankkinut iilimatoja, joita pantiin Bellan selkäluuta pitkin.
Lääkäri oli ystävällinen ja sääliväinen; hän jäi odottamaan, mitä iilimadot vaikuttaisivat. Penttikin oli nyt tullut kotiin. Hänen hellään sydämmeensä koski kovasti sisaren kohtalo ja alituisesti pistihe hän sairaan luo katsomaan, eikö tämä jo heräisi. Mutta ilta kului ja yö tuli, ennenkuin tämä tapahtui.
Vasta kello 2 aikana yöllä aukaisi Bella silmiään, vaan ei näkynyt ketään huomaavan. Kohta vaipui hän taas entiseen tilaansa. Tohtori, joka oli koettanut kaikki keinot, mitkä tiesi, meni nyt kotiinsa, levätäkseen hiukan. Seuraavana päivänä aikoi hän neuvotella toisen lääkärin kanssa.
Bertha oli jäänyt sairaan luo yöksi ja sai vihdoin unta, mutta Hannaa ei saanut kukaan siirtymään Bellan vierestä pois, eikä hän voinut hetkeksikään silmiään ummistaa. Tunnin toisensa perästä istui hän siinä, odottaen joka hetki, että Bella aukaisisi silmiänsä ja tuntisi hänet. Mutta aamu tuli ilman muutosta.
Kun Bellan vanhemmat edeltä puolen päivän saapuivat, oli Bella yhä samassa tilassa ja lääkäri pelkäsi pahinta.
Hanna kiitti Jumalaa, että Elli tädin tulo oli tapahtunut Bellan vielä hengittäessä. Hänet pyydettiin nyt muuttamaan Palmfeltien luo, että hän useimmin saisi nähdä Bellaa.
Jälkeen puolen päivän muuttui Bellan tila. Häneen tuli kova kuume, hän houraili ja häntä rupesi vetämään. Lääkärit pelkäsivät, että aivokuume oli tulossa ja että hän voisi menettää järkensä, vaikka hän jäisikin eloon. Vuoteen ääressä istui Bellan äiti kalpeana, kuivin silmin. Hannan läsnäolo häntä hiukan lohdutti.