Aamupuolella yötä, jolloin Hanna valvoi hänen luonaan, aukaisi Bella äkkiä silmänsä, ja kuiskasi hiljaa: — Hanna!
Hanna istui vuoteen ääreen ja tarttui Bellan käteen. Se oli tulikuuma ja silmät loistivat suurina ja kirkkaina.
— Kuinka on laitasi? — kuiskasi hän levottomasti. — Oletko huonompi?
Menenkö tätiä herättämään?
— Elä vielä… Mutta Hanna, ehkä minun nyt täytyy kuolla.
Hanna tunsi pistoksen sydämmessään, niin kipeän, että hänen olisi tehnyt mieli huutaa. Mutta näennäisesti oli hän tyyni.
— Luuletko, Hanna, … että on hyvin vaikeaa kuolla? — Bella kiinnitti levottoman katseensa Hannaan.
— Olen vaan nähnyt yhden ihmisen kuolevan, ja se oli äitini. Hänelle tuli kuolema kuin pelastaja, jota on ikävöity, hänhän oli ollut niin kauan kipeänä.
— En tarkoita sitä … tarkoitan, että … onko hyvin kauheaa … seisoa Jumalan kasvojen edessä?
—- Toivon, että Jumalan läheisyys suopi sinulle rauhaa ja turvallisuutta, eikä pelkoa, — vastasi Hanna, ja hänen huulensa värisivät niin, että hän tuskin saattoi puhua.
— Näetkö … minä välistä niin pelkään Jumalaa … olen niin vähän huolinut Jumalasta … jospa Hän onkin suuttunut minuun…