— Oi, Bella rakas, eihän kukaan meistä ole hänen armoansa ansainnut.
Mutta tiedäthän, keneen me saamme turvata.
— Kyllä! — kuiskasi Bella heikolla äänellä.
Hetken kuluttua kiersi hän käsivartensa Hannan kaulaan ja kysyi: —
Hanna rakas, suretko minua paljonkin, jos … nyt kuolisin?
Hanna koetti karaista itseään, että saisi vastatuksi tyyneesti: — eihän kukaan, maailmassa ole niin rakas minulle kuin sinä.
— Ei kukaan muu kuin Jumala! — kuiskasi Bella jälleen.
— Oi, ei edes Jumalakaan, — virkkoi Hanna surullisena. — En ole vielä päässyt niin pitkälle, että rakastaisin Jumalaa ylitse kaiken… Vaan sinä näytät niin väsyneeltä, elä puhu enää, koeta nukkua.
Bella nyykäytti päätään. — Tahtoisin niin mielelläni elää! — kuiskasi hän ja koetti hymyillä. Sitten vaipui hän hiljaiseen uneen, yhä pidellen Hannaa kädestä.
Aamu koetti ja löysi heidät samassa asemassa. Hanna oli väsymyksestä nääntyä, vaan ei hennonut liikahtaa eikä vetää pois kättään, ettei herättäisi sairasta. Rouva Palmfelt hiipi huoneesen, levoton kysymys katseessaan. — Hän nukkuu, — kuiskasi Hanna iloisena.
Olikohan tämä uni elämäksi vai kuolemaksi? Levottomina kuuntelivat he hänen hengityksiään, jotka kävivät yhä syvemmiksi ja rauhallisemmiksi. Tälläkin kertaa kulki kuoleman enkeli vaan ohitse. Se ei vielä koskenut tähän kypsymättömään hedelmään, se kylvi vaan vakavuutta kahteen nuoreen sydämmeen.
Maaliskuu oli lopussa. Hanna oli muuttanut kotiinsa, koska Bella ei enää tarvinnut niin tarkkaa hoitoa. Hiljaisuus vallitsi hänen omassa pienessä huoneessaan ja se teki hänelle niin hyvää, ajatuksia tuntui tulvaavan häneen enemmän täällä kuin muualla.