Nyt oli Dea tädin mitta täynnä. Hän ei vastannut mitään neidin kysymykseen, hän hyökkäsi sisään Dikan luo, eikä nähnyt kuinka herrat etehisessä sulkivat kaunottaren veljelliseen syliinsä ja kuinka Effi sieppasi keikarilta toisen komean viiksen.
— Dika, Dika, — huusi Dea täti punaisena ja miltei itkien. — En voi tätä enää kestää. Meidän täytyy lähettää poliisia hakemaan.
— Mikä nyt hätänä, Dea kulta, kysyi — Dika täti viattomasti. — Onko
Mobelle saanut hammastaudin?
— Ei, mutta etehinen on täynnä ihmisiä, jotka tahtovat tuota kukkaroa ja minä jo annoin sen eräälle. Voi, Dika, meidän täytyy heti lähettää poliisikamarille sana.
— Ehkä sinä erehdyt, — puhukaamme lähemmin noiden ihmisten kanssa.
— Enhän minä erehdy, — vastusti Dea loukkaantuneena, — heidän pitää kaikkien saada 115 m. 97 penniä…
Kun tädit tulivat saliin, niin mitä saivatkaan nähdä? Kauppaneuvos, ketunnahkaturkki, näyttelijä, ylioppilas ja kaunotar syöksivät heitä vastaan, huutaen täyttä kurkkua: Aprillia! Aprillia! Aprillia!
Raskas taakka alkoi hitaasti vieriä Dea tädin sydämmestä — kaikkihan hänessä kävi hitaasti — ja aavistus asian oikeasta laidasta heräsi hänen mielessään.
Tilhiläiset hyökkäsivät kaikki yht'aikaa häneen.
— Dea täti, Dea täti, ethän vaan ole meihin suuttunut? Rakas Dea täti! Kiltti, hyvä, ihmeellinen Dea täti, etkö muista, että tänään on ensimmäinen päivä huhtikuuta? Et saa suuttua, kuuletko! Mobelle saapi kahvia vehnäsen kanssa, kun vaan et suutu.