Dea täti leppyi pian, eikä lienekään vielä ennättänyt suuttua. Itse teossa oli hänestä tieto siitä, että kaikki oli ollut vaan ilveilyä, niin suuri hyvä ja hän oli niin säikähtynyt, että hyvin vähän huomasi pilaa, jota hänelle itselleen oli tehty. Hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä ja lempeästi vastasi hän kaikkien noiden kummallisten vieraitten hyväilyksiin. — Hyi, kuinka minua säikähdytitte! — virkkoi hän vaan.
— Niin, täti hyvä, kyllähän me olimme hiukan ilkeitä tällä kertaa, — lausui Kamilla katuvaisena, — mutta et voi arvata, kuinka hirveän hauskalta se ensin meistä tuntui.
— Minun oli koko ajan sinua sääli, — vakuutti Masse, — joka keksijänä tunsi hiukan omantunnon vaivoja.
— No, eihän se nyt sentään ollut niin vaarallista, — lohdutti Dea täti. — Jälkeen puolen päivän kutsun teitä kaikkia omenakakkua syömään Löfström'iin.
— Ei, ei, ei, — huudettiin innokkaasti. — Me kutsumme sinua ja Dika tätiä ja Mobellea. Sinä olet kaikkein paras täti maailmassa Dika tädin jälkeen. Eläköön Dea täti!
Dika täti nyykäytti päätään lapsille omalla, luottamusta herättävällä tavallaan. — Suo minulle anteeksi, Dea, että myönnyin lasten leikintekoon, arvasinhan minä, ettet sitä pahaksi panisi… Mutta nytpä kävi joku etehisen ovessa…
— Se on eräs rouva, joka kysyy kukkaroaan, — ilmoitti Spirea. Ja koko seurue purskahti iloiseen nauruun.
"Kun ei ole huonekaluja."
Ilveily I:ssä näytöksessä.
Kaikki olivat saapuneet paitse Svante. Tämä, joka kävi viimeistä lukukautta koulussa ja jonka tenttaamit kohta piti alkaa, oli pyytänyt saada eri huonetta, voidaksensa lukea häiritsemättä ja tädit olivat sentähden vuokranneet hänelle huoneen toisella puolella porstuaa. Fritz Amatus, joka tähän saakka oli asunut Svanten kanssa, oli saanut uuden toverin nimeltä Mikael Stubb, kymmenvuotias, viaton normaalikoululainen keltanokka.