Oli ilta ennen Svanten tuloa. Seurue istui illallispöydässä ja nautti olutjuustoa ynnä potaattihaudikkaita.
— Onpa nyt koko harmi, — huudahti Dika täti rypistynein kulmakarvoin, — huonekalut Svanten huonetta varten saadaan vasta ylihuomenna. Siksi saa poika parka nukkua paljaalla lattialla ja istua turkkilaisten tavoin omilla jaloillaan, — liitti hän hymyillen.
Dea täti ei huomannut leikin tekoa, vaan hämmästyi yhtä paljon, kuin jos hänelle olisi tarjottu viettää yönsä porttikäytävässä. — Voi poika parkaa, kuinka häntä sitten paleltaa, — ethän voine…
— En, en, arvaathan minun leikkiä laskevan. Me annamme kantaa sinne rautasängyn ja tuolin, niin tulee hän toimeen ensi päivinä.
— Minä annan hänelle kiikkutuolini ja yöpöydän, — arveli Dea täti hyväntahtoisesti.
— Ja minä vaatelaatikkoni, — huudahti Kamilla innostuneena.
— Ja minä annan hammasharjani, sillä sitä en kuitenkaan muista käyttää, — huusi Masse, syrjästä katsoen Dea tätiin, joka oli sen hänelle joululahjaksi antanut.
Effi oli istunut hiljaa, mutta hänen vilkkuvista silmistään näkyi, että hän ajatteli jotakin kepposta. Kun keskustelu hiljeni, hyppäsi hän paikoiltaan, löi kätensä yhteen ja huusi: — tiedänpä, tiedän mitä me teemme! Rakas, kulta Dika täti, sano että me saamme, se olisi niin hirveän hauskaa!
— Eufrosyne on aina niin raju, — huokasi Dea täti, — joka jo luuli tuntevansa ukkosen ilman lähestyvän itseään.
— Niin, minä olen keksinyt… että kun Svante tulee… ja hänen huoneensa on tyhjä, niin me… me laittaudumme huonekaluiksi, niinkuin siinä näytelmässä, ja asetumme hänen huoneeseensa… Hänhän tulee huomisiltana… me emme sytytä kynttilöitä, panemme vaan uunin lämmitä, ja hän, joka on niin lyhytnäköinen!…