Parasta lienee että tyhjennän matkalaukkuni täällä odottaessani… (Vaatesäiliö aivastaa.) Ptsi! Luulenpa että minulla on naapureita. Sitähän minäkin että Kalle Vinkvisthan asuu täällä seinän takana. (Koputtaa viereisen huoneen ovelle.) Hyvää päivää, Kalle! Hauskaa että ollaan naapureita! (Kuuntelee. Vihainen ääni mumisee oven takaa.)… Mitä?… Rouva Snabelinkö? Ompelijatar? Hyi, luulenpa että muutan täältä pois! Kalle asuu varmaan toisessa päässä! (Aukaisee matkalaukun. Liikutetulla äänellä:) Äiti, kun on pannut tänne niin monta valkoista kaulahuivia! Voi, sitä äitiä! Kuusi paria sukkia ja kaksi tusinaa nenäliinoja; panen ne tänne pöydälle etteivät tule pölyisiksi… Hirveän huono pöytä tämä, ihanhan se liikkuu… mutta eihän sitä pidä niin paljon vaatia. (Toinen nojatuoli — kuiskaa: Svante! Svante katselee hämmästyneenä ympärilleen.) Kuului aivan kuin joku olisi sanonut Svante!… Olen vielä ihan höperönä matkan perästä… Täytyneekö minun viettää yötä tässä pienessä nojatuolissa… (Istuu Kassen päälle.) Tädit ovat varmaan hilanneet nämä kotiin jostakin huutokaupasta, nehän ovat löyhät selästä niinkuin minun latinalainen sanakirjani ja kumma kuinka istuin tuntuu luiselta! Vaan mitäpä se tekee, kunpa vaan kestänevät. (Asettuu istumaan Massen päälle, joka hiljaa murisee.)… Johan minä taas kuulin jonkun ääntävän, se on varmaankin Kalle, joka asuu tällä puolella. (Menee sen seinän luo, jossa vaatesäiliö seisoo. Effi nauraa.)… Ei nyt ole asianlaita oikein, korvissani soi niin kummallisesti tänään. (Kamilla viheltää. Svante kääntyy hämmästyneenä.)… No, tiesinhän että Kalle sittenkin on läheisyydessä… (Koputtaa seinään.) Kalle!… Etkö kuule että koputan? Ehkä hän nukkuu ja puhuu unessa, (Kuuntelee. Kasse korsaa.) Niinpä niin… sitäpä juuri arvelinkin. Sinä pöllö, joka et herää… (Rahi sattuu työntämään hiilihankoa niin että se kaatua romahtaa. Svante säikähtyneenä:) Kummitteleehan täällä, — ihan kerrassaan kummittelee. Mutta olenhan minä ennenkin semmoisia nähnyt, kun asuin Lintumäen vinnikamarissa, enhän minä vähistä huoli! Olkaat vaan! (Ottaa vaatteita matkalaukusta ja asettelee niitä osaksi pöydälle, osaksi vaatesäiliön päälle. Vaatesäiliö huokaa: oi, nyt en jaksa enää! Svante taaskin kääntyy hämmästyneenä ja kuuntelee epäluuloisena seinän luona. Nuottipidin laskee nuotit putoamaan ja kallistuu niitä nostamaan.)
Svante: Ei, tämä alkaa tuntua ilkeältä… Jos en tietäisi, että tilhiläiset ovat toisella puolella taloa, niin… (Nuottipidin siirtyy juhlallisena eteenpäin, pöytä kumartaa, nojatuolit nousevat pystyyn, vaatesäiliö halkeaa kahtia, rahi ryömii esille nelin kontin.)… Kissa vieköön!… tilhiset ne sittenkin ovat. (Nipistää Kassea korvaan.) Kas niin, tuoleilla on korvat, nöyrin palvelijanne!
Nyt oli mahdotonta eläville huonekaluille enää pysyä hiljaa, nimittäin päällysten alla. Ne putosivat niinkuin kotelot perhosista ja esille ryömi seitsemän iloista tilhistä, jotka rähisivät ja melusivat paremmin kuin joukko nälkäisiä vareksia. Svante puristi heidän käsiään ja kiitti näytelmästä, — se oli niin heidän kaltaistansa. Ja kun Dika täti tuli sisälle lampun kanssa, oli hän vähällä tukehtua, kun kaikki huonekalut yht'aikaa hyökkäsivät häneen.
Uusi salaisuus.
Dika täti istui eräänä syys-iltana ruokasalissa puolukoita puhdistamassa. Sitä tavaraa tarvittiin talossa paljon, sillä tilhit ovat niinkuin tunnettu on hyvin ahneita kaikenlaisille marjoille. Syysaurinko oli juuri piiloutunut vastapäätä olevan kivikartanon taakse ja Dika täti sytytti lampun ja istui kiikkutuoliin sukkakudin kädessä.
Huoneesta toisella puolella porstuaa kuului yhtä mittaa surullisia viulun ääniä ja joka kerta kun ne venyivät oikein pitkään "cadens'iin", huokasi Dea täti ja katsoi sisareensa.
— Poika parka, hän on varmaankin onnettomasti rakastunut! —
— Joutavia! — vastasi Dika täti reippaasti, — hän söi liian paljon kaalia päivälliseksi ja semmoisesta tulee huono tuuli. Kun minä nuoruudessani joskus tulin sille päälle, että rupesin tuntehikkaaksi, antoi äitini minulle aina aika paljon rabarberia ja se auttoi mainiosti. Mutta sinussa se oli synnynnäistä eikä siinä auttanut minkäänlaiset kotirohdot.
Tilhiläiset alkoivat vähitellen saapua ja asettuivat toimeen lampun ympärille. Vastustamaton voima veti heitä tavallisesti Dika tädin puoleen; hänen läheisyydessään oli ilma niin raitis ja virkistävä ja hänellä oli tavallisesti muutamia jyviä heille siroittaa. Effillä oli tapana sanoa, että Dika täti maistui kuin pihlajanmarjahilla, — katkeralta niille, jotka eivät häntä käsittäneet, imelältä ja hyvänmakuiselta niille, jotka häntä useammin maistelivat.
Tällä kertaa ennätti Kasse ensimmäisenä illan päämaaliin: puhelutunnille lampun ääressä. Hän kätki jotakin selän taakse ja koetti asettaa niin, ettei tädit näkisi mitä hän puuhasi. Mutta Dika tädin terävä silmä oli kohta keksinyt salaisuuden: sukka ilman kantapäätä.