Päiviä ja viikkoja vieri; lukukauden loppu ja joulu lähestyivät. Dan'in surkeaa kohtaloa ei aina joudettu niin paljon ajattelemaan, kun kotiin lähtö kohta oli käsissä ja joululahjat laitettavat. Spirea vaan ei koskaan saanut rauhaa surultaan ja omantunnon vaivoilta. Hän näytti niin kalpealta ja alakuloiselta, että se koski kaikkiin. Toverit koettivat häntä lohduttaa; Dika täti oli turhaan houkutellut häntä lähtemään kotiin muutamia viikkoja aikaisemmin, mutta hän ei suostunut siihen. Hän ei saattanut jättää suruansa ja paikkakuntaa, ennenkuin oli saanut edes jonkunlaisia tietoja lemmikistään.
Hän pysyi yhä siinä luulossa, että tuo mustasilmäinen, kamala nainen oli vienyt Dan'in, ja kävellessään ulkona tarkasteli hän kaikkia ihmisiä, toivossa nähdä häntä vielä kerta.
Eräänä päivänä pyysi Fritz Amatus Spireaa mukaansa jouluostoksia toimittamaan. Hän tarvitsi ompelukoria äidilleen ja tahtoi kysyä neuvoa Spirealta. Tämä menikin mielellään. Fritz oli melkein kuin oma veli hänelle, niin tuttu ja luottamusta täynnä.
He menivät puodista puotiin, kauniina raittiina talvi-iltapäivänä. Tähdet kimaltelivat ja lupailivat pakkasta, puotien ikkunat houkuttelivat tuhansilla koreilla kaluilla.
Esplanaadikadulla seisahtui Spirea äkkiä, tarttui kiivaasti Fritz'in käsivarteen ja kuiskasi: — näetkö… tuo vaimo tuossa ikkunan luona,… se on hän, joka…
Tuska esti häntä hengittämästä ja hän sai tuskin sanat suustaan. Puoti-ikkunoista tulevassa valossa näki Fritz, että hän oli aivan kalpea ja koko ruumis värisi.
— Nyt me emme enää laske häntä teille tietämättömille, — kuiskasi Spirea jälleen ja koetti voittaa liikutustaan. — Minua hän ei saa nähdä, se pilaisi, koko asian… mutta sinun täytyy seurata häntä kaukaa, panna mieleesi paikka, minne hän jää sekä tulla meille sanomaan, niin pian kuin mahdollista. Voi, Fritz, Fritz, nyt meidän täytyy päästä jälille… hiljaa… hän alkaa kulkea! Mene sinä jälessä, mutta varovaisesti, ettei hän huomaa. Minä menen kotiin edeltäpäin.
Fritz oli kovin mielissään ja piti tehtäväänsä suurena kunniana. Vaikea se ei myöskään ollut; hän oli niin monta kertaa leikillä ollut vakoilijana ja ottanut selkoa vihollisten liikkeistä. Hän veti ylös palttoon kauluksen korvia myöten ja veti alas lakin silmille, että hyvin vähän näkyi kasvoja, arvellen että vaimo mahdollisesti voisi kääntyä ja tuntea hänet. Sitten alkoi hän hiljaa ja kaukaa seurata häntä.
Vaimolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. Hän seisahtui usein katselemaan koreita puodin ikkunoita. Fritz'in mielestä näytti hän ilkeältä, mustine silmineen ja vihaisine katseineen ja poika piti häntä silmällä oikean poliisin tavalla.
Kun hän oli päässyt suurimmista kaduista, alkoi hän kiiruhtaa askeleitaan. Fritz teki samaa, aina vaan kaukaa. Näin tulivat he yhä kauemmaksi aina Punavuorikadun päähän saakka. Siellä meni vaimo sisään erääseen pieneen rappiolla olevaan taloon. Fritz odotti hetken nähdäksensä jäisikö hän todellakin sinne ja kun häntä ei enää näkynyt, katsoi hän talon numeroa ja kiiruhti kotiin minkä jaksoi.