— He ovat oikein kunnon tyttöjä jokaikinen, — sanoi Fritz suoraan. Hän oli päättänyt ettei tästä lähin sano halaistua sanaa, joka ei olisi totta.
— Näetkös! Tarvitsetko siis hävetä sitä että olet heidän toverinaan? —
— En sitä, mutta…
— Pysy nyt totuudessa, Fritz. Onko se sentähden, että he ovat tyttöjä.
— On, — myönsi poika hiljaa ja vastahakoisesti.
— Siinä tapauksessa olet tuhmempi kuin luulinkaan. — Spirea näytti vakavalta ja pahastuneelta.
Fritz Amatus seisoi hetken ja tuijotti saappaihinsa, tohtimatta vetää pois kättään, joka lepäsi niin isona ja karkeana Spirean pehmoisessa ja lämpimässä. Tuon surullisen katseen edessä ei hän saattanut olla jäykkänä ja uhkamielisenä. Hän tiesi, hän tunsi että hän oli väärässä ja Spirea oikeassa. Vasten tahtoansa täytyi hänen kunnioittaa tätä tyttöä, joka vaikka vaan neljäntoista vanha, oli niin viisas, tasainen ja rohkea. Samassa muisti hän myös kaikki pienet tyttötoverinsa, jotka olivat niin auttavaisia ja kilttiä ja joita hän kuitenkin aina oli niin äreästi kohdellut. Hän rupesi arvelemaan, että eikö liene niitä tuhmasti kohdellut… Spirea tuntui hänestä nyt niin hyvältä… äitikin muistui mieleen ja häntä oli ikävä, — koko päivän vastenkäymiset tulvasivat ikäänkuin takaisin hänen päällensä, ja äkkiarvaamatta peitti hän kasvonsa vasemmalla nutun hihalla ja nyhkytti — aivan kuin tyttö — hillitsemättä ja sydämen pohjasta.
Spirea silitti hänen pörröistä tukkaansa ja antoi hänen itkeä. Hän tiesi että sen jälkeen tuntuisi helpommalta. Vähän ajan kuluttua pyyhkäsi Fritz hiukan hämillään kyyneleet silmistään ja koetti nauraa.
— En tahdo enää olla houkkana, — sanoi hän. — Olen ollut tuhma tytöille.
— Etkä huoli enää siitä, että pojat härnäävät sinua? Usko minua, jota vähemmin sinä huolit heistä sitä pikemmin herkeävät he pilkkaamasta.