— Kuka oli teidän johtaja? — kysyi Svante ja leikkasi samassa sormeansa.
— Kalle Stenström uudesta ruotsalaisesta opistosta, selvitti Fritz.
— Se on aika poika, tiedättekö?
…No niin, ruskeanahkaiset olivat ryöstäneet, meiltä koko karjamme, ja nyt meidän piti ajaa niitä takaa. Aseita ei ollut meillä kummallakaan puolella, se voima, jota enin kysyttiin, oli kintuissa. En ikänäni ole juossut niin kuin niinä päivinä! Ruskeanahkaiset olivat viekkaita ja vikkeliä, kuten semmoisen joukon olla täytyy ja vähän oli meillä toivoa saada rosvot käsiimme ja karjan takaisin.
Vihdoin sai joku meistä kiinni Pantterin nutun liepeistä. Tämä koetti irtautua ja kiskoa irti vaatteensa, mutta me pidimme kiinni miehen ja pakoitimme tunnustamaan itsensä voitetuksi. Hän sai nyt valita joko heti tulla tapetuksi, se on jäädä pois leikistä, tai jättää kansansa ja tulla meidän puolelle. Mutta Pantteri oli niin toimessaan, ettei hän kuolemankaan uhalla tahtonut tovereistaan luopua, ja silloin olimme me hirttävinämme hänen siten, että vähäksi aikaa asetimme puuta vasten. Sitten sai hän kuleksia vapaana, sillä nyt pidettiin Pantteri tapettuna ja se oli vaan hänen haamunsa, joka kummitteli metsässä ja väliin näyttäytyi sureville tovereilleen.
Tässä vaikeni Fritz hetkeksi, mutta kun huomasi kaikkien silmät itseensä kääntyneiksi, jatkoi hän rohkeasti:
— Ainoa tapa, jolla ruskeanahkaiset saattoivat meistä päästä, oli se, että sieppasivat meiltä lakit. Sen oli Stenström päättänyt merkitsevän samaa, kuin jos nahka vedettäisiin päästä tai indiaanien kesken, että myrkytetty nuoli oli ammuttu läpi sydämen. Itse oli hän ensimmäinen, jolle tämä sattui, ja sai nyt "autuailla metsästysmailla" tehdä ystävyyden liittoa Täplikkään Pantterin kanssa. Me olimme julman äkäiset Pitkähiukselle sen jälkeen ja kohta sai hänkin matkapassin varjojen maailmaan. Ryntäävä päällikkö lensi kuin nuoli sillä erotuksella, että hän juoksi koukeroissa ja monta mutkaa tehden, mutta vihdoin tuli hänkin saaliikseni, — olihan meidän puolella useita yhtä vastaan. Häntä pidimme me vankeudessa. Rolf Bergman nimitettiin vartijaksi ja haamut pitivät heille uskollisesti seuraa. He saivat levätä, he. Ketteräjalka oli oikein nimensä arvoinen. En ikänäni ole nähnyt semmoista sisilisko-juoksijaa! Me muut olimme ihan väsyneet ja hengästyneet ja aloimme ikävöidä voileipiämme ja limonaadia, joka oli meillä puulinnoituksessa. "Kuolleilla" näkyi sitäpaitse olevan niin hauskaa. Sentähden päätimme tehdä sovintoa. Nenäliina kiinnitettiin keppiin ja Sven heilutti sitä loppumattomasti, Ketteräjalka ymmärsi merkin, vastasi, ja rauha tehtiin. Me päätimme antaa hänen jäädä eloon ja saada toverinsa ruumiit takaisin, — hänen taas piti jättää meille karjamme vahingoittumatta. Indiaanilaisen taikakeinon kautta sai hän toverinsa taas elämään. Stenström tointui myöskin ja pian istuimme me kaikki niin indiaanit kuin kalpeakasvoiset kaikessa ystävyydessä eriskummallisen mainion voileipäkasan ympärillä vallien luona. Se oli raju ja hauska leikki. — Seuraavana päivänä olivat jalat jäykkinä, enkä olisi ruvennut kirkontorniin kiipeämään, vaikka olisin palkaksi saanut indiaanin päänahan.
Fritz Amatus teki syvän kumarruksen merkiksi, että esitelmä oli päätetty, kaasi itselleen lasillisen vettä ja kuunteli äänetönnä tilhiläisten sekä kiitoksia että moitteita.
— Sinä potkit koko ajan toisella jalalla, — sanoi Eufrosyne.
— Sinä niistit nenääsi kuusi kertaa esitelmän kestäessä, — muistutti
Masse.