Hetken kuluttua seisahtuivat vaunut erään puistossa olevan kesäasunnon luo. Rouvien piti mennä vieraskäynnille ja pyysivät minua olemaan Linen kanssa sen ajan. Minä kumarsin ja kiitin luottamuksesta, sekä toivoin ettei palvelusaikani tulisi kauan kestämään.
Kun me vähän aikaa olimme käännelleet säilytintä ylös ja alas, ripustaneet sitä vuoroon minun ja vuoroon Linen kaulaan, ehdoitti tämä että meidän piti nousta pois vaunuista ja poimia kukkia, — plukke blomster siihen. (Sen kai olisittekin ymmärtäneet.) Minkätähden ei? — arvelin minä, ja niin me kiipesimme alas ja aloimme etsiä kukkia. Mutta uskotteko, — emme löytäneet yhtään ainoaa, tuolla poletulla, paljaaksi järsityllä nurmikolla ei ollut enemmän kukkia kuin kauppatorilla täällä Helsingissä.
— Siellä on aina kukkia, — hymyili Spirea.
Masse ei ollut kuulevinaan.
— Line poimiskeli sen sijaan kaikenkarvaista roskaa, mitä ikinä löysi, ja pisti säilyttimeen. Siihen tuli nyt paperikaistaleita, paperossin päitä, puikkoja, kiviä… sanalla sanoen vaikka mitä. Hän hyppeli sinne tänne kuin valkoinen kananpoika ja me etenimme yhä enemmän vaunuista. Minä tein useita kokeita saada hänet sinne palaamaan, mutta tuo vapautta rakastava otus potki minua, kun koetin ottaa hänet käsivarrelle. Hetken kuluttua onnistui hänen löytää rapakko täynnä jotain viheriäistä moskaa. Siitäkös ilo syntyi! Hän otti puikon ja rupesi sillä hämmentelemään rapakossa olevaa likaa, sillä välin kun minä rupesin saamaan pahoja aavistuksia.
Isällisellä hellyydellä koetin minä taluttaa häntä pois tuosta viehättävästä paikasta, mutta hän oli huonosti kasvatettu ja löi minua tuolla likaisella puikolla. Voi, voi sentään, kun valkoiset pitsit kohta olivat muuttuneet viheriäisiksi kuin spenaatti! "Line sviner ned sig", sanoin minä hyvällä tanskan kielellä, nimittäin "Line on porsaan näköinen", mutta hän heitti minuun autuaan katseen ja sanoi: "nu maa Line putte Gröd i Lommen til mamma!"
Ja niin hän rupesikin "pistämään puuroa" taskuunsa pienillä kourillaan. Kun koetin häntä siitä estää, sain korvalle, ja samassa runsaasti sitä samaa likaa, että olin ihan tukehtua.
Alkoi käydä yhä vähemmin hauskaksi. Pentu rupesi näyttämään jauhopussilta, joka olisi pistetty viheriäiseen suopaan ja mahdotonta oli saada hänet luopumaan ihanasta rapakosta. Minä koetin kaikki maailman keinot, mutta hän teki ne kaikki tyhjiksi ja löi minua, kun tulin lähelle. Ajattelin kauhulla sitä hetkeä, jolloin tultaisiin meitä hakemaan ja mitenkä silloin vastaisin luottamustoimestani. Entä kun päivällinen odotti siellä kotona ja minä olin forfaerdeligt sulten, — kauheasti nälissäni, sivumennen sanoen.
Vihdoin tuli vapautuksen hetki pienokaisen mamman muodossa, joka tuli meitä hakemaan. Kun hän näki pennun, seisahtui hän äkkiä ja purskahti hillitsemättömään nauruun. Hän nauroi… niin, hän nauroi niin että… Ja pentu nauroi myös ja löi itseään vatsaan likaisilla käpälillään. Minä olin punastunut hämmästyksestä ja harmista sekä koetin mumista jotakin selitykseksi. Mutta äiti taputti minua vaan ystävällisesti olkapäähän ja sanoi: "ja, Line hun er nu ikke saa let at passe, hun er et lille Asen, det söde Barn", että se nimittäin oli semmoinen otus että…
Sitte he kutsuivat minua päivälliseksi ja likainen Line kiersi käsivartensa minun kaulaani ja…