Syntyi melu semmoinen, että olisi voinut luulla seinien ja katon särkyvän, kun kaikki seitsemän tömisten hyökkäsivät portaita alas luistimet olkapäässä. Dea täti kiitti onneaan, ettei Mobelle ollut oppinut luistelemaan.
Siellä sitä nyt mentiin milt'ei juoksujalassa Heikin-, Aleksanterin- ja Mikonkatuja pitkin Kaisaniemen nenään. Siellä kiinnittivät he luistimet jalkaan ja kiitivät yli lahden, sillä välin kun Svante raskasta kahvikoria kantaen kahlasi perästä. Rannat olivat lumesta paljaat ja harmaat kivet pilkistivät, kuihtuneen ruohon välitse aivan kuin olisivat ikävöineet lumipeitettä, joka olisi käärinyt ne kaikki pehmeään, valkoiseen vaippaansa. Aurinko katseli ystävällisesti paksun talvisen sumuverhon välitse ja viisi varpusta Kaisaniemen ravintolan katolla antoi tämän houkutella itseään laulamaan kevätkvintettiä.
Väliin tuli ankara tuulenpuuska ja pudisteli tyttöjen hameita, niin kuin se olisi tahtonut saada niistä lähtemään kaiken koulutomun. Kamilla oli vasta ikään oppinut seisomaan luistimilla ja kulki hitaasti muiden jälessä. Mutta Spirea ja Eufrosyne olivat aika taitavia, puhumattakaan pojista, jotka osasivat tehdä vaikka minkälaisia leikkauksia jäähän ja kääntyä vaikka miten puolin. Fritz Amatus, joka kaikessa hiljaisuudessa piti Spireaa ihanteenaan, piirsi jäähän koko joukon vaikeimpia S-iä, samalla aina pysyen Spirean läheisyydessä nähdäksensä tarvitsisiko tämä mitään.
Muiden luistellessa oli Svante kahvikorineen hakenut itselleen suojapaikkaa rannassa, rakensi lieden kivistä ja keräili kuivia puun oksia. Oikeastaan ei ollut luvallista sytyttää tulta näillä rannoilla, mutta onneksi eivät lapset tästä kiellosta tietäneet eikä sinne sattunut poliisiakaan estämään heitä.
Ei ollut helppo löytää puuta hyvästi siivotussa puistossa, mutta vihdoinkin se Svantelle onnistui ja kohta paloi iloinen tuli kivien välissä. Svanten nenä kiilsi noesta ja tyytyväisyydestä. Hän asetti kahvipannun tulelle, se oli täynnä vettä. Kuinkahan paljon kahvia hänen piti ottaa… olisikohan kolme teelusikallista liian paljon? Hän sekoitti kahvin kylmään veteen ja odotti jännityksellä seurauksia.
Hetken kuluttua alkoi pannusta kuulua niin somia ääniä… kl… kl… pani se. Ja isoja "kahvikyyneleitä" vuosi sekä suusta että nokasta. Svante näytti levottomalta. Mitähän tämä merkitsi, eikö löytynyt mitään parannuskeinoa moiselle nuhalle? Jo nyt taas! Pannusta valui virtanaan poroista kahvia ja sammutti tulen yltympäri. Nytpä Svante suuttui, asetti tuhman pannun vihaisesti ruoholle ja alkoi puhaltaa tuleen. Pannu rauhoittui, tuli pääsi uuteen voimaan, mutta, voi! kun hän jälleen tarttui pannuun, poltti se, ja hän heitti sen kirkuen tuskasta luotaan. Siinä se nyt makasi nenällään ja vuodatti sisältönsä jäätyneelle ruoholle.
— Spirea hoi, tule tän-ne! — huusi Svante hädässään ja viittasi sekä käsillään että jaloillaan. Spirea tuli lentäen kuin pelastuksen enkeli, kuuli onnettomuuden, näki Svanten katumuksen, eikä hennonut häntä torua. — Otitko kaikki kahvijauhot? — kysyi hän. — En mitenkään, — vastasi Svante ja näytti tötterön, — mutta emmehän voi pureskella kuivia kahvia?
— Ei, sinun täytyy mennä ravintolaan vettä hakemaan, eihän sinne ole pitkä matka. Mutta elä kaadu paluumatkalla, — lisäsi Spirea nauraen, kun näki Svanten enemmän hartaasti kuin notkeasti kahlaavan ravintolaan päin pitkillä säärillään.
Sill'aikaa oli pöytä katettuna. Spirea levitti salvetin tasaiselle kivelle ja asetti siihen kupit, sokurin, leivän ja… mutta missä kerma? Vai niin, senhän sai Masse palttoonsa taskussa talletettavaksi. Pahaa aavistaen kiiti hän jäälle tavoitellakseen Massea kiinni.
Tuolla kaukana he luistelivat. Hän huusi, mutta he eivät kuulleet. Hänen täytyi juoksujalassa koettaa heitä saavuttaa ja tuli juuri oikealla hetkellä, että sai nähdä Fritz Amatuksen ja Massen törmäävän yhteen ja aika kuperkeikalla koettavan jään kestäväisyyttä.