— Minkätähden? — kertoi Masse tottelevaisesti.
— Senpätähden, kun me voimme olla niin vapaita keskenämme, — vastasi
Kamilla ja antoi Masselle luunapin käteen.
— Se on varmaan sentähden, kun meistä tuntuu ikäänkuin olisimme iloisia veljiä ja sisaria, — sanoi Spirea herttaisella tavallaan ja Fritz oli heti valmis huutamaan: niin, niin, eläkööt tilhiläiset!
— Mutta minnekä se Svante katosi? — sanoi Kasse, joka oli kulkenut ympäri puita hakien. — Jos en kohta saa kahvia, niin rupean syömään ruohoa.
— Tai sitten syömme sokuria ja korppuja vaan, niinkuin ennen, kun leikimme nukkien kanssa, — tuumasi Effi.
— Heh! Ennenkö! Ikäänkuin et nytkin vielä leikkisi niillä, neiti Nenäkäs, — ivasi Masse, koskettaen arkaa kohtaa Effin sydämmessä. Hän oli nimittäin saanut paljon kärsiä "suurilta" tovereilta koulussa siitä syystä, että hän vielä leikitteli nukeilla, vaikka oli kahdentoista vuoden vanha, ja hän teki sen nyt enää ainoastaan suurimmassa salaisuudessa.
Masse sai häneltä ankaran silmäyksen, mutta samassa kiintyi kaikkien huomio erääseen pitkään haamuun, joka hitaasti ja varovaisesti läheni Kaisaniemeltä päin.
— Tuolla tulee Svantekin, — huudahti Kamilla iloisena. — Ja hän kantaa jotakin suurta muassaan, niin suurta kuin kelkka. Ei suinkaan se voi olla kahvipannu!
— Ehkä se on koko sankollinen vettä, — arveli Eufrosyne.
— Mitä ihmettä hän hilaa perässään? leipää? sokuritoppaa? sahtitynnyriä? — Seurue oli täynnä hämmästystä.