Sillä välin lähestyi Svante sen verran, että he näkivät, mitä hän kantoi. Ja silloin sinkoili Svanten ympärille huudahduksia, kysymyksiä ja varoituksia, kun tämä tultuaan perille asetti maahan taakkansa, pienen itkevän noin vuoden vanhan pojan.
Kahvi unhottui samassa silmänräpäyksessä ja kaikki kokoontuivat pienokaisen ympärille.
— Mitä kummia, Svante?
— Niin, tässä tuon minä pienen nälkäisen vieraan kahvipöytäämme, — sanoi Svante läähättäen, — ja asetti maahan kahvipannun, jonka hän oli kantanut toisessa kädessä. — Voitteko ajatella… tämän pienen raukan löysin minä tien varrelta, jossa se nukkui korissa. Ja katsokaa, hänellä on paperilippu selässä, jossa on kirjoitettu: "Olkaa armeliaat hänelle. Hänellä ei ole isää eikä äitiä."
— Raukka! — kuului säälivästä joukosta.
— Oikea löytölapsi! — huusi Effi ja näytti äärettömän onnelliselta.
— Enhän voinut häntä sinne jättää yksin, — sanoi Svante ja pani lapsen varovasti Spirean syliin.
— Voi, saanko minä hänet? — pyysi Kamilla ja Eufrosyne, mutta pienokainen näkyi viihtyvän niin hyvästi Spirean luona, ettei tämä hennonut hänestä luopua. Kyyneleet pysähtyivät keskitielle ja hän koetti hymyillä, kun Svante osoitti hänelle kelloa.
— Sinun olisi pitänyt viedä hänet johonkin taloon, — sanoi Spirea miettien.
— Ei, ei… keskeytti häntä kiivaat äänet, — hän on meidän ja me viemme hänet mukanamme kaupunkiin. Saavatpa nyt tädit ihmetellä!