Siten selkeni ilma ja hyvä tuuli palasi. Kamilla taputteli Dika tätiä ja Eufrosyne silitteli Dea tätiä, kunnes he suostuivat yleiseen hävitykseen. Dea tädistä tuntui, ikäänkuin koko talon olisi täytynyt kumoon kaatua, mutta kun näki Dikan myöntyvän lasten tuumiin, suostui hänkin tuohon onnettomuuteen. Hän vetäytyi Mobellen kanssa hiljaiseen huoneeseensa ja salli lasten Dikan, Miinan ja Pullosen avulla riehua ja hommata niin paljon kuin ikinä tahtoivat. Väliin kuulivat nämä vienon äänen kysyvän oven raosta, eivätkö kuitenkin jo olisi ruvenneet katumaan ja ennen jättäisi kaikki tyyni, ennenkuin väsyttäisivät itseänsä noin. Ja eikö Miina saattaisi hakea pari palokuntalaista penkkejä asettamaan. Hän sai vastineeksi, että heillä oli kaksi kättä itsekullakin ja että itsekukin teki työtä seitsenkertaisesti, niin että heillä nyt oikeastaan oli kuudenkymmenenkolmen miehen voima. Ja myös, että "Massit", jotka olivat lautoja kantaneet, olivat likaisia kuin tulipalossa käyneet palokuntalaiset.
Spirea ja Masse olivat oikeastaan toimeenpanijoina ja ihmetellä vaan sai heidän kekseliäisyyttään. Miinan leipomalauta päällystettiin punaisella isolla huivilla ja pantiin "pukkien" päälle puhujalavaksi. Sen vieressä oli piano ja Massen laudat täyttivät muun salin. Ruokasali oli teaatterina ja sen perällä sermit, jotka peittivät Stiinan villavakan, kartat ja rukin, joiden piti näkyä vasta viimeiseksi. Ovet olivat esirippuina ja taiteilijat lupasivat vuorotellen avata ja sulkea niitä.
Kaikki oli valmista ja kello kuusi alkoi jo tulla katselijoita, tovereita kaikista kouluista, joissa oli tuttavia. Taiteilijoita alkoi vapisuttaa, kun kuulivat heidän ryminällä asettuvan penkeille. Kasse ja Spirea vastaan ottivat heitä ja järjestelivät, lyhimmät eteen, pisimmät taakse. Dea tädille oli luvattu kutsua kahta liikaa "tanttia" ja Miina, Dan sylissä, istui jollakin eturivillä. Sali oli täpösen täynnä ja viisikymmentäneljä uteliasta nenää kääntyi salaperäistä ruokasalinovea kohti.
Kelloa kilistettiin. Spirea istui pianon ääreen ja Svante astui esille suurella kumarruksella, viulu kainalossa. Hän oli puettu hännystakkiin, kirjava nenäliina riippui pitkänä takataskusta, kaulahuivi oli viheriä ja jakaus keskellä päätä. Tekeytyen vakavaksi, niisti hän itseään mahtavan näköisenä, asetteli nuotteja edessään, viritti viuluaan ja alkoi. Se kuului oivalliselta ja Spirea säesti mainiosti. Viulu kyllä väliin vingahti vähän omituisesti ja kerran putosi nuottipidin, niin että hänen täytyi seisahtua ja sitten sattui Spireaan tulemaan nikko, niin että hän säikähdyksessään heitti pois kaksi tahtia. Mutta semmoiset pikku seikat eivät häirinneet nautintoa, varsinkin kun viuluniekka välistä asettui selin yleisöön, jolloin iloiset naurut ja käsien taputukset osoittivat, että hän oli onnistunut viehättää yleisöä.
Overture'n soitettua tuli Kassen esitelmä, joka oli tytöistä ja pojista. Puhuja, jolla oli valkoiset käsineet ja paperikukka napinkolossa, puhui omasta kokemuksestaan. Hän kertoi kuinka hän ennen ylenkatseella oli ajatellut tyttöjä ja kaikkia niiden toimia, mutta kuinka hän nyt kypsyneempänä… (naurua) oli huomannut tuhmuutensa ja nähnyt, että tytöt olivat vähintäinkin yhtä hyviä kuin "me pojat". Puhuja kertoi edelleen itseänsä moittivalla äänellä, kuinka hän oli ylönkatsonut tyttöjen töitä ja pitänyt itselleen alentavana tarttua neulaan ja rihmaan. (Yleisö mumisi tyytymättömänä.) Mutta nytpä häntä ei enää hävettänyt parsia omia sukkiaan tai virkata koriliinaa äidilleen joululahjaksi. (Vilkkaita suostumuksen osoituksia.) Onhan hyvä olla muista riippumatta ja sentähden aikoi hän vähitellen kaikkea oppia. Hän aikoi harjoittaa kahvin ja marjapuuron keittämistä, tilaa tekemään, huonetta järjestämään, vaatteita paikkaamaan ja saappaita kiilloittamaan. (Hyvä! hyvä!) Jopa, jos tarve vaatii, tavallisen hyvästi hoitamaan kapalolasta.
Naurun ja melun kestäessä, joita nämä viimeiset sanat herättivät, kuului äkkiä keskeltä salia läiskis, sekä kikatusta ja kuisketta. Yksi Massen laudoista oli pettänyt ja laskenut istujansa maahan. Mutta vahinko korvattiin pian ja esitelmää jatkettiin.
— Niin, kapalolapsia hoitamaan, — jatkoi puhuja.
Masse tuuppasi Effiä kylkeen ruokasalin oven takana, jossa he seisoivat väjymässä: — niin, ja syöttää niitä potaattijauhoista ja siirapista tehdyllä vellillä, niin kuin hän tuonoin syötti Dan'ia, — liitti hän.
— Minkätähden, — jatkoi puhuja, — emme me pojat oppisi tekemään kaikenlaista tarpeellista, sen sijaan että aina kääntyä avun pyynnöllä tyttöjen puoleen? Tyttöjen ei pitäisikään oikeastaan olla näin valmiit aina auttamaan poikia, vaan päinvastoin olla heille sillä tavalla avuliaat, että he oppisivat itseänsä auttamaan. Meidän kotona ollessa kuului yhä: Effi, juoksepa maitoa Kasselle! tai: Angelika, ompele nämä napit Massen nuttuun; tai: Effi, juokse panemaan peltiä kiinni poikien kamarissa. Ja tytöt tottelivat kilttien lasten tavalla. Nykyään minua hävettäisi, jos antaisin tytön palvella itseäni. (Hyvä!)
— Niin! Ja tytöt voisivat myös puolestaan oppia semmoista tekemään, johonka tähän asti ovat tarvinneet poikien apua, esimerkiksi vuolemaan kaarnaveneitä ja keinotekoisia linnunpesiä, soutelemaan, laittamaan kelkkamäkiä ja kääntämään kukkapenkereitä. Mutta ajateltuani asiaa, olen huomannut, että me pojat useimmin tarvitsemme tyttöjen apua, kuin he meidän.