— Ei, siinä on vaan kiehkura hänen otsatukastaan, — vastasi Kamilla.
— Mutta kuule nyt! Kukaan teistä ei voisi niin kaunista kirjoittaa.
"Niinkuin muinoin tähti loisti
Yli Betlehemin koitti,
Kirkas taivaan silmänen,
Niin sä olet sydämmellein.
Hymysuusi armainen
Tuhansine päärlyineen,
Onpi niinkuin tähtönen
Iltasella keväimen."
— Ohoh, — keskeytti Masse, — onko hänellä tuhat hammasta? Muilla kuolevaisilla on vaan kolmekymmentäkaksi.
— Ole hiljaa, kun et kuitenkaan ymmärrä. Sehän on vertaus vaan, — vastusteli Kamilla, joka ei kuitenkaan pahastunut Massen ymmärtämättömyydestä.
— Niin, mutta minäpä en ole koskaan nähnyt tähtiä kesäiltoina, — huomautti Effi, joka hiukan ylenkatsoi runoja.
— Onhan se voinut olla elokuussa, — arveli Kamilla.
— Ja Saviniemellä loistaa ainakin viisi tähteä koko kesän, — liitti siihen Svante kohteliaalla äänellä.
— Jos te olette noin ilkeitä, niin ette saa mitään kuulla, — uhkasi
Kamilla, joka kuitenkin paloi halusta saada lukea koko kappaleen.
— Me olemme ääneti kuin kalakaijat, — vakuutti Masse ja nipisti samassa Effiä käsivarteen, niin että tämä kirkasi ja antoi hänelle korvapuustin kintaalla, jota paraikaa neuloi.