— Niinpä niin, kangaspuut! Minusta on kutominen hauskaa ja Spirea luulee että minulla on siihen taipumusta. Minä olen kutonut pölyliinoja Lintumäen Saara-tädille.
— Voi, Svante kulta, kudo minulle silkkimekko, — vinkui Kamilla.
— Ja minulle doffelipalttoo, — Effin ruskeat silmät vilkkuivat veitikkamaisesti. Svante oli nimittäin joku aika sitten tiputtanut hänen palttoohonsa rikkihappoa, kun hänen piti koettaa saada pois muutamia käsniä kädestään. Ja hädässään oli hän silloin vakuuttanut antavansa hänelle uuden sijaan.
— No, no, kunhan vaan hiukan odotatte, — vastasi Svante hyvillään. —
En minä ota syykseni, jos ette saa mitä tahdotte.
— Minä nimitän sinut hovikutojakseni, — lausui Masse juhlallisesti.
— Ja minä tilaan tusinan nenäliinoja semmoisilla reunuksilla, joita ei voi hävittää, — liitti Fritz Amatus, joka syksystä saakka oli hävittänyt vaan kahdeksan nenäliinaa.
— Mitä, hävitätkö sinä reunuksia? — nauroi Kamilla. — Meidän täytyy tästä lähtien ommella kiinni Fritz'in nenäliinat yhdestä nurkasta, niin etteivät pääse putoamaan.
— Mutta nyt on kello kohta neljä, — sanoi Dea täti levottomasti, kun koko seurue lörpötteli, niin että unhottivat syödä. — Tulette liian myöhään joulujuhlaan.
Lusikat liikkuivat vähän aikaa suiden levätessä. Sen jälkeen syöksyivät kaikki paikoiltaan ja kiiruhtivat ulos. Tytöt menivät joulujuhlaan. Pojat juoksivat eteläsatamalle kuluttamaan siellä viimeiset rahansa kelkkamäessä. Sitten tulivat he kotiin ja panivat maata jo kello puoli yhdeksän.
Seuraavana aamuna olivat huoneet hiljaiset ja tyhjät ja Miina vuodatti kyyneleitä keittiössä. Dea täti käveli huoneesta huoneeseen hylätyn äidin tavalla, Mobellen seuraamana, joka riiputti korviaan ja näytti surumieliseltä. Dika täti keräili kaikenlaisia pikkukatuja, jotka makasivat siellä täällä, muistuttaen hänen seitsemästä iloisesta tilhistään. Hän hymyili ajatellessaan, kuinka hänen vanha sydämmensä oli sulanut siitä päivästä, jolloin he ensi kertaa pujahtivat hänen huoneeseensa.