Tilhiläisten "aprillinarraaminen".
Oli 31 päivä maaliskuuta. Dea täti palasi päivälliselle oltuansa kahvilla ruustinna Fjäderholmin luona. Hän oli punainen ja hyvin toimessaan ja veti päivällispöydässä pienen punaisen sahviaanisen kukkaron taskustaan.
— Ajattelepa, Dika, tämän minä löysin Abrahamin kadulla ihan jalkojeni juuresta! Ja siinä on 115 markkaa ja 97 penniä. Voitko ajatella moista kummaa!
Massit ojensivat kaulansa ja Fritz Amatus pyysi saada katsella löytöä.
— Kuinka hauskaa, täti! — huudahti Kamilla veitikkamaisesti, — nyt on sinulla varaa kutsua meitä kaikkia omenakakkua syömään Löfström'iin.
— Taivas varjelkoon! Pitäähän omistajan saada omansa, arvaathan sen.
Nyt on sanomalehdissä ilmoitettava asiasta.
— No mutta, täti, — Kamilla heitti Dea tätiin rukoilevan katseen ja tämä ei lainkaan huomannut veitikkaa silmäkulmassa, — mutta, täti, voithan kuitenkin ottaa siitä vähän löytöpalkaksi ja sitten pidät meille kestiä.
— Lapsi kulta, lausui Dea täti arvokkaasti, se ei käy laatuun. Minä aijon jättää kukkaron takaisin omistajalle ynnä sen kokonaisen sisällön.
— Vovoih! — huokasivat kaikki pienet teeskentelijät. Dika täti pysyi levollisena.
— Saanko katsella tuota aarretta? — sanoi Masse, jonka aivoissa pyöri kaikenlaisia vallattomia ajatuksia.