Dea täti ei malttanut kahvia juoda, ennenkuin oli saanut "Hufvudstadsbladetin" käsiinsä ja sieltä lukenut ilmoituksensa. Hänestä oli melkein tuntunut niinkuin sensuurin pitäisi keksiä siinä jotakin vaarallista yhteiskunnalle ja kieltää koko numero ilmestymästä.
Neljännestunnin kuluttua soitettiin eteisen kelloa ja Effi toi sanan, että eräs herra tahtoi puhutella neiti Amadea Tilhistä.
Dea täti nousi; jännityksestä vapisevin polvin astui hän ulos saliin tukkansa silitettyään.
Pitkä, nähtävästi varakas herra, siniset silmälasit nenällä esitteli itsensä kauppaneuvos Svindelberg'iksi ja kertoi hävittäneensä kukkaron.
— Niin — vastasi Dea täti kohteliaasti, mutta varovaisesti, — olen kyllä löytänyt erään kukkaron, mutta tehkää hyvin ja selvittäkää, minkä näköinen se oli.
— Punasta sahviaania, kuudella osastolla, sisältö 115 markkaa 97 penniä, — kuului turkinkauluksesta.
— Aivan oikein… kauppaneuvos on silminnähtävästi oikea omistaja, ja suurimmalla ilolla minun on kunnia antaa teille takaisin…
— Pitääkö olla löytöpalkkaa?
— Oi, ei — pyydän… olen kaikeksi onneksi… aivan tarpeetonta…
Kauppaneuvos otti markan taskustaan, pani sen pöydälle, kumarsi ja meni.